[Julkaistu alunperin: kesäkuu, 2016]

[Tässä versiossa Alexandra on jo kuoriutunut ja Tomas liittynyt tiimiin]

Sheilan tärkeiden menojen vuoksi, pokémonit istuskelivat keskenään puistossa joka oli tarkoitettu pelkästään pokémoneille. Momo oli kovin hermostunut ajatuksesta, että hänen pitäisi viettää aikaa erossa Sheilasta. Sheila oli kuitenkin luvannut tuoda lampaalle jotain kivaa kaupasta, kunhan hän vain palaisi. Kaikkien onneksi sää oli hellinyt heitä ja aurinko paistoi pilvien lomassa. Senda ei tuntunut ymmärtävän mistä oli edes kyse. Pienokainen seurasi vain mihin muut menivät ja tyytyi siihen. Rávlea ei taaskaan kiinnostanut muiden seura ollenkaan, se olisi halunnut lähteä yksin johonkin mahdollisimman kauaksi muista. Alexandraa pelotti enemmänkin se, että hänellä ei olisi mitään tekemistä puistossa. Tomas taas, noh, vakuutteli hoitavansa hommansa tiimin johtajana.
Senda tuijotti taivasta. Senda oli tehnyt sitä jo pitkään, yllättävän pitkään. Siinä se vain silmät pyöreinä napitti taivasta, ihan kuin ei olisi koskaan sellaista nähnytkään. Valkoiset pilvet tuntuivat kiinnittävän Sendan huomion ja pienokainen osoittikin niitä kärsällään vuorotellen.

”Kunpa minäkin olisin noin yksinkertainen kuin tuo mammutti.” Tomas huokaisi.
”Senda on norsu.” Alexandra huomautti.
”Oikeastaan, hän on Phanpy.” Momo korjasi varovasti vielä lopuksi.
”Oli mikä oli.” pässi pyöräytti silmiään ja lähti etsimään rauhallisempaa paikkaa levätä.
Rávle oli jo kadonnut teille tietämättömille, kenties johonkin varjoisaan paikkaan marjapensaan viereen josta poni voisi napsia herkkuja silloin tällöin.
Alexandra hypähti ilmaan ja antoi tuulen ottaa siivistä kiinni. Lintu lensi yksinäisen Sendan luokse ja laskeutui tämän päälle.

”Pilvetkö sinua kiinnostavat?” Alexandra kysyi.
Senda nyökkäsi ja rupesi liikkumaan levottomasti saadakseen Pidgeyn pois päältään. Alexandra pomppasi pois Sendan päältä, jääden ilmaan lentelemään. Senda seurasi katseellaan tarkasti kuinka Alexandra liikutti siipiään. Samaan aikaan Senda yritti liikutella etujalkojaan samalla tavalla kuin Alexandra. Yritys jaloilla lentämisestä kuitenkin oletettavasti epäonnistui ja Senda kaatui kärsälleen ruohikkoon. Senda nopeasti nousi takaisiin jaloilleen ja piti katseensa Alexandrassa. Alexandra lensi hieman alemmas, että Senda näkisi hänet paremmin.
”Lentääkö sinä yrität?”

Senda nyökkäsi uudelleen.
”Kummallista, että maatyypin pokémonia kiinnostaa lentäminen.” Alexandra pohdiskeli ääneen.
Senda ei oikein itsekään tiennyt miksi sitä lentäminen kiinnosti. Tietysti pieni norsu oli tunnettu hurjapäisyydestään ja uteliaisuudestaan joten miksipä ei?
”Ei se lentämään opi.” Tomas huudahti kaukaa.
”En minäkään sorkillani lennä vaikka kuinka huvittaisi.” tämä jatkoi.
”Mmm, tietysti ilman siipiä on aika hankalaa lentää…” Alexandra totesi ja katsoi Sendaan joka näytti hieman pettyneeltä.

Yhtäkkinen tuulenpuuska sai Sendan suuret korvat lepattamaan ilmassa. Tämän nähnyt Alexandra oivalsi pian jotain. Pidgeyn päässä kävi erittäin tyhmä ajatus, mutta kaikessa hulluudessaan se voisi jopa toimia.
”Läpytäppäs noita sinun korviasi.” Alexandra käski.
Senda heilutti korviaan hieman hämmentyneen oloisena. Pian kuitenkin norsukin tajusi mitä Alexandra ajoi takaa. Senda rupesi juoksemaan ympäriinsä heilutellen samalla korviaan. Kun korvat ottivat enemmän tuulta alleen, Senda koitti hypätä mahdollisimman korkealle ilmaan. Tätä jatkui muutamia minuutteja, kunnes Senda lopetti surullisen oloisena.

”Mitä jos kokeilisit hypätä jostain korkeammalta? Se olisi helpompaa kuin maasta suoraan hyppiminen.” Alexandra ehdotti ja koitti täten piristää pientä sinistä norsua.
Senda etsi suuren kiven jonka päälle tämä vaivalloisesti kipusi. Senda odotti seuraavaa tuulenpuuskaa ja rupesi jo valmiiksi heiluttamaan korviaan. Seuraavan tuulen tuntiessaan Senda hyppäsi alas kiveltä ja koitti liitää.

Tumps, tömps.

Senda makasi taas likaisena maassa. Momo asteli kaksikon luokse huolestuneen näköisenä.
”Ehkä teidän kannattaisi lopettaa tältä erää. Sheila ei tykkää mikäli Senda on huonossa kunnossa ja likainen, kun hän palaa ostoksilta.” Momo varoitteli.
”Pyh pah. Hän vain iloitsee, että olemme tehneet jotain kehittävää emmekä vain istuneet paikallamme toisin kuin sinä.” Alexandra tuhahti.
Momo perääntyi hieman nolostuneena takaisin omiin oloihinsa.

Alexandra tuumasi, että miten saisi Sendaan lisää uskallusta ja itsevarmuutta. Hän ei suostunut hyväksymään vaihtoehtoa, että Senda ei voisi osata liitää vaikka kuinka he yrittäisivät. Olivathan norsut painavia, mutta Senda oli vasta pienen pieni norsu.
”Niin, painava…” Alexandra sanoi ääneen ja tutkaili jo melkein luovuttanutta Phanpya.
Alexandra lennähti taas Sendan päälle ja rupesi nokkimaan Sendan kaulassa olevaa punaista huivia pois.
”Nyt minä keksin sen, Senda!” Alexandra rääkäisi ja yritti irrottaa nokallaan huivin.
Senda hieman hädissään yritti estää Alexandraa repimästä huivia pois. Senda kuitenkin piti Sheilan antamasta huivista, eikä halunnut luopua siitä.
”Tämä huivi on NIIN painava, että se pitää sinut maassa. Ilman tätä huivia voit liitää helposti.” Alexandra koitti vakuutella Sendaa.
Sendan ilme kirkastui Alexandran sanoista ja huivi oli pian pois Sendan kaulan ympäriltä.
Senda päätti Alexandran vakuuttelun jälkeen yrittää vielä kerran.

Senda kiipesi taas saman suuren kiven päälle. Norsu hieman kostutti kielellään kärsäänsä ja nosti sen korkealle ilmaan. Senda tarkkaili, että mistä suunnasta tuulisi. Tuulen suunnan selvitettyään Senda kääntyi parempiin asemiin. Se tuijotti vakavan oloisena kärsäänsä joka toimisi ikään kuin tuuliviirinä.
”Pian se tulee, aistin sen!” Alexandra ilmoitti Sendalle.
Senda aloitti korvien heiluttamisen ajoissa. Tuuli osui norsun kärsään ja Senda loikkasi eteenpäin kaamealla vauhdilla. Senda heilutteli korviaan minkä ehti. Tuuli tarttui kuin tarttuikin Sendan korviin ja pian norsu liisi ilmassa. Hyvin matalalla tosin, mutta liisi silti.
Alexandra ei ollut uskoa silmiään, että hänen typerä itsetunnon nostamistemppunsa oli toiminut niin hyvin, että se jopa oikeasti toimi.

”Siellä se nyt lentää.” Alexandra ilmoitti tyytyväisen oloisena.
”Mitä jos Senda lentää pois?” Momo juoksi huolestuneena linnun luokse.
”Ei Senda osaa oikeasti lentää.” Tomas sanoi ja käveli kaksikon luokse.
”Tuuli on vain yllättävän kova tällä hetkellä. Luulitko oikeasti, että jokin huivi vaikuttaisi?” Tomas ilkkui.
”E-En tietystikään!” Momo tiuskaisi ja laittoi kätensä puuskaan. ”Mutta mitä jos hän putoaa?”

Senda oli suunnattoman iloinen, mutta pysyi vakavana sillä hän ei halunnut lässähtää maahan. Senda ei tietenkään pystynyt päättämään, että mihin tuuli häntä kuljetti. Onnekseen tuuli näytti kuljettavan Phanpya kohti nukkuvaa Rávlea.

Senda päätti ilmoittaa itsestään äänekkäästi Rávlelle ja päästi äänen kärsästään. Rávle nosti päätään nähdäkseen paremmin mistä ääni tulee. Rávle ei ollut uskoa silmiään kun näki, että pieni lentävä norsu lähestyisi suoraan häntä kohti. Poni oli varma, että hänellä oli vielä unihiekkaa silmissään joten hän laski päänsä takaisin rennosti nurmelle.

Kops.

Senda törmäsi suoraan päin Rávlea, joka hirnahti pelästyneen oloisena. Senda kierähti nopeasti kauemmaksi, läheiseen marjapensaaseen piiloon. Rávle nousi seisomaan ja katseli ympärilleen tuiman näköisenä. Kuka kehtaisi häiritä hänen kauneusuniaan? Rávle nuuhkaisi maata ja tunnisti Sendan hajun. Varovaisin askelin Rávle lähestyi marjapensaikkoa ja siirsi oksia syrjään toisella kaviollaan. Senda makasi silmät kiinni rauhallisen näköisenä marjojen keskellä. Pienen pieni tuhina kuului norsun kärsästä. Rávle kihisi kiukusta, mutta ei viitsinyt herättää Sendaa vaikka luultavasti tämä oli juuri tehnyt samoin Rávlelle. Rávle käveli takaisin varjoisaan paikkaansa ja kävi maaten. Ponin nukahtaessa, pieni sininen norsu avasi silmänsä ja kierähti pois marjapensaasta Rávlea kohti. Liekkejä pelkäämätön Phanpy asettautui mukavasti maaten, täysin Rávlen viereen. Pian molemmat kuorsasivat kovaäänisesti siihen asti kunnes Sheila palasi.