[Julkaistu alunperin: syyskuu, 2014]

Avasin pienen pussin jota pitelin käsissäni. Pussista paljastui kolme normaalia pokepalloa. Silmissäni pystyi varmasti näkemään säihkeen. Olin todella otettu moisesta lahjasta. Tiesin etteivät pokepallot, edes normaalit, olleet mitään halpaa hupia ja minulle tarjottiin kolmea sellaista.
"En ole varma pystynkö ottamaan lahjasi vastaan..." änkytin.
"Miksi et voisi?" vanhus kysyi ja katsoi minua huolestuneena.
"Autan pokemoneja ja ihmisiä omasta tahdostani, vain omaa hyvyyttäni. En tarvitse palkkiota!" yritin perustella vastahakoisuuttani vanhukselle.
Hänen huolestunut ilmeensä muuttui lempeäksi hymyksi.
"Juuri siksi minä haluankin, että otat nämä pokepallot vastaan." vanhus vastasi.
"Tiedän, että yleensä kasvattajille vain maksetaan kasvattajayhdistyksen työtehtävistä ja vieläpä rahalla, mutta tehkäämme poikkeus!" vanhus jatkoi innokkaana.
En tiennyt miten minun olisi pitänyt olla tai mitä minun olisi pitänyt sanoa. Tiesin vain, että en voisi millään enää pyytää vanhusta ottamaan lahja takaisin itselleen. Tyytyen kohtalooni laitoin pokepallot laukkuuni.
"Teidän olisi varmasti hyvä jatkaa matkaanne." vanhus sanoi.
Olin samaa mieltä. En kuitenkaan tiennyt, että kuinka kauan minulla ja Momolla menisi kävellä farmille. Tapaus vaikutti myöskin varsin vakavalta joten olisi hyvin tärkeää myös ehkä vähän kiirehtiäkin. Katsahdin Ríota hieman kysyvästi. Poika hymyili minulle takaisin ja laski kätensä olkapäälleni.
"Otathan minuun yhteyttä kun saavut seuraavaan kaupunkiin?" Río pyysi varsin suloisesti.
En voinut tietysti kieltäytyä ja miksi olisinkaan halunnut. Toivoin kovasti, että Río liittyisi minun ja Momon joukkoon varsin pian.
"Voisin antaa sähköpostini sinulle, että voit laittaa viestiä. Onko sinulla paperia?" Río kysyi.
Rupesin hätäisenä etsimään paperia laukustani. Käteeni päätyikin pienoinen paperin pala jossa toinen puoli oli tyhjä. Annoin sen Ríolle, joka kirjoitti siihen nopeasti oman sähköpostinsa. Hymyilin varsin muikeasti mielessäni faktalle, että olin juuri saanut Ríon yhteystiedot.
"Saan varmasti tiedon jostain, kun olet onnistunut tehtävässäsi..." vanhus sanoi rohkaisevasti.
Mukavaa, että hän olettaa minun onnistuvan selvittämään tämän mysteerin. Hyvästeltyämme kaikki, lähdimme Momon kanssa kohti uutta kohdettamme: Skiddo -farmia.

Cordovan Town jäi taaksemme varsin nopeasti ja pian pääsimme uuteen ympäristöön. Alue kulki nimellä "Route 102". Se oli varsin kaunis ja laaja alue täynnä niittyjä. Vaikka tiesin, että alueen ihasteleminen hidastaisi kävelytahtiani, en voinut estää itseäni. Niityillä juoksenteli vapaana erilaisia pokemoneja, joidenka kouluttajat istuskelivat vähän matkan päässä. Minunkin olisi tavallaan tehnyt mieli istahtaa hetkeksi aloilleni Momon kanssa nauttimaan tästä ympäristöstä, mutta tiesin etten voisi. Ainakaan en vielä voisi. Tuuli riepotteli pientä Hoppip -laumaa ilmassa. Kovasta tuulesta huolimatta, ne eivät tuntuneet välittäneet siitä mihin tuuli niitä vei. Momo tuntui katsovan niitä kateellisena. Se tuijotteli niitä varsin tuimana.

"Haluaisitko sinäkin lentää?" kysyin pienokaiselta.
Momo määkäisi välittömästi kovin tomerana. Naurahdin Mareepin reaktiolle ja taputtelin sen päätä.
"No ehkä sinä tuosta hännästäsi saisitkin aikamoisen propellin!" sanoin ja osoitin Momon häntää.
Pieni villapokemon vaikutti liiankin innostuneelta ideasta joten jouduin rauhoittelemaan sitä ja sanomaan, että eivät Mareepin osaa lentää vaikka niille yrittäisikin opettaa moista taitoa. Momo vaikutti pettyneeltä. Yritin kovasti lohduttaa sitä, että eivät monet muutkaan pokemonit pysty lentämään. Pienokaisen ollessa alakuloinen rupesin katselemaan ympärilleni tarkasti. Vanha mies ei ollut antanut tarkkoja ohjeita farmin löytämiseksi, enkä kyllä minäkään ollut niitä kysellyt häneltä. Ehkä farmi olisi niin iso, että sen näkisi kaukaa? Tai kenties sinne osoittaisi jonkin iso kyltti?

"Noh, ehkä me löydämme sen!" hihkaisin ja katsoin Momoa.
Tai ainakin yritin katsoa. Pieni villamainen pokemon oli kadonnut näköpiiristäni täysin.
"Momo?" kutsuin sitä.
Kukaan tai mikään ei vastannut. Minulle rupesi iskemään pienoinen paniikki. Olinko juuri onnistunut kadottamaan pokemonini? Miten sellaista voi edes käydä? Päässäni kävi suurenmoinen liuta erilaisia skenaarioita mitä Momolle voisi tapahtua. Mitä jos joku kidnappasi sen? Ehkä Momo masentui täysin lentokyvyttömyydestään ja lähti pois. Pieniä hädän aiheuttamia kyyneleitä rupesi syntymään.
"Momo! Missä olet?", huusin ja rupesin etsimään sitä niittyjen lomasta.
Hetken kierreltyäni huomasin kellertävän pallon pilkistävän esiin pienen mäen takaa. Tuo pieni pallero muistutti kovasti Momon hännän päässä olevaa keltaista palloa. Rupesin nopeaan tahtiin lähestymään mäkeä ja saatoin kuulla ilokseni pieniä määkäyksiä.
"Momo, oletko siellä?" kutsuin pokemoniani.
Keltainen pallo rupesi välittömästi liikkumaan edestakaisin ja tuli kohti minua. Pian mäen takaa juoksikin iloisen näköinen Momo. Halasin sitä välittömästi, kun se pääsi luokseni.
"Tiedäthän ettet saa kadota noin vain itseksesi!" toruin pikkuista kovasti.
Toruista huolimatta Mareep ei tuntunut olevan moksiskaan. Momo rupesi puskemaan jalkojani vasten ja repimään minua hameestani suuntaan josta se oli juuri äsken tallustellut.
"Mikä on Momo? Miksi noin kovasti revit minua sinne?" ihmettelin pokemonin käytöstä.

Näin vilahduksen ruskeaa ja vihreää. Se muistutti kovasti pientä vuohta. Momo näytti huomanneensa saman ja määkäisi kovaa. Pian Mareep juoksi vuohelta näyttävän olennon perään. Lähdin automaattisesti Momon perään ja huomasin nopeasti, että emme jahdanneet vuohta vaan Skiddoa. Skiddo ei näyttänyt juoksentelevan vain hätäisesti ympäriinsä vaan sillä vaikutti olevan mielessään selvä suunta. Ehkä se halusi johdattaa meidät jonnekin. Juoksimme läheiseen pieneen metsään pois niityiltä. Epätoivoni rupesi nousemaan entisestään. Emme varmastikaan koskaan pääsisi farmille juoksentelemalla vain ympäriinsä. Rupesin väsymään ainaisesta juoksemisesta. Kylkeäni pisteli jatkuvasti enkä saanut kunnolla happea. Olin aina ollut surkea juoksemisessa. Minun oli pakko pysähtyä levähtämään ja ottamaan happea. Korvissani vain soi Momon innostunut määintä joka lähestyi minua. Momo oli juossut takaisin luokseni. Pikkuinen kovasti puski minua vasten saaden minuun vähän eloa.

”Anna olla, Momo. Emme me saa sitä kiinni…” huokaisin ja silittelin Mareepin päätä.
Rupesin katsomaan ympärilleni ja näin varmasti kauneimman maiseman hetkeen. Vihertävä suuri alue täynnä aidattuja pienempiä alueita. Näiden aidattujen alueiden keskellä oli suuri punainen rakennus. Ryhdistäydyin ja kiinnitin katseeni aidattuihin alueisiin. Niissä vilisi paljon samanlaisia pokemoneja. Ne kovasti muistuttivat äsken näkemäämme Skiddoa, mutta nämä olivat hiukan isompia ja ylväämmän olosia.
”Ehkä nämä ovat kehittyneet Skiddosta?” tuumin itsekseni.
Päätimme lähestyä juuri tuota aitausta Momon kanssa. Lähestyessämme aitausta rupesin kuulemaan iloista ääntelyä talon takaa. Se kuulosti varsin samanlaiselta miten Skiddo oli äännellyt juostessaan meitä karkuun.
”Seurasiko joku sinua?” kuului huolestunut ääni talon takaa.
”Et olisi muutenkaan saanut lähteä omille teillesi. Se on vaarallista!”.
Saavuimme aitaukselle ja yritin kurkkia talon suuntaan jos vaikka omistaja olisi paikalla. Pian saapumisemme jälkeen aitauksessa olevat pokemonit rupesivat reagoimaan tuloomme varsin äänekkäästi. Momo ryhtyi tähän kuoroon mukaan, määkien niille takaisin.
”K-Kuka siellä?!” kuului huudahdus talon suunnalta.
Talon takaa ilmestyi varsin vakavan ja tomeran oloinen nuori nainen. Hänellä oli kädet puuskassa joka teki hänestä vielä enemmän vakavasti otettavan henkilön.

”Mitä asiaa teillä on minun Skiddo –farmilleni?” nainen kyseli.
”Skiddo –farmi? Momo, olemme tulleet siis oikeaan paikkaan…” helpotuin.
”Vai että oikeaan paikkaan. Mitä oikein suunnittelette? Kenties aiotte myrkyttää enemmän minun pieniä Skiddojani?” nainen lateli kovasti syytöksiä.
Ihan kuin hän syyttäisi meitä Skiddojen myrkyttämisestä. Tässä on varmasti käynyt jokin hassu väärinkäsitys.
”Olette ymmärtäneet nyt ihan väärin, neiti hyvä. Minun nimeni on Sheila ja…” aloitin, mutta nainen keskeytti minut varsin äkkiä hyvin turhautuneena.
”Minua ei kiinnosta tippaakaan, että minkä nimisiä myrkyttäjät ovat!” hän sanoi ärtyneenä.
”Kuulkaapas nyt, minä ja Momo olemme tulleet auttamaan sinua” puolustelin.
”Auttamaan? Oletteko te siis se apu jota pyysin kylän vanhukselta?” hän ihmetteli.
Nyökkäsin vastaukseksi.
”Jos te todella olette niin pyydän kauheasti anteeksi” nainen sanoi nöyränä.
”Noh, kyse oli tietysti vain pienestä väärinkäsityksestä. Olette kuitenkin varmasti kovin suojelevainen pokemoneja kohtaan tällaisena hetkeä” yritin lohduttaa varsin nolostuneen näköistä naista.
”Olet siis Sheila ja ystäväsi on Momo, niinkö?” nainen varmisteli.
Momo määkäisi iloisesti naiselle.
”Ja sinä olet ilmeisesti tämän farmin omistaja, eikö niin?” kysyin.
”Ah, aivan. Olen ehdottomasti. Tervetuloa Route 102:n Skiddo –farmille! Nimeni on Coralie” nainen esittäytyi.
”Hauska tutustua Coralie. Entäpä se pieni Skiddo jonka avulla pääsimme tänne?” uteliaana kyselin.
”Tarkoitat varmasti Sinonia. Sinon, tule tänne!” Coralie kutsui Skiddoa.
Se tulikin paikalle varsin nopeasti heti kun Coralie oli kutsunut sitä. Iloisesti hypellen Skiddo meni Coralien jalkojen juureen.
”Sinon, tässä ovat Sheila ja hänen Mareeppinsa Momo…” meidät esiteltiin.
”Onko Sinonkin sairastunut?” kysyin huolestuneena.
Sinon ei kyllä näyttänyt kärsivän myrkytyksestä. Se näytti varsin terveeltä ja nuorelta yksilöltä.
”Ei onneksi. Sinon on oikeastaan ainut Skiddo joka ei ole kokenut myrkytystä. Varmaankin johtuu siitä, että olen pitänyt Sinonia talossani muutaman yön. Se on katsos kova karkaamaan kuten varmaan huomasitkin äsken.” Coralie huomautti.
”Entäs nuo?” osoitin isompia pokemoneja aitauksessa.
”Se on minun Gogoat –aitaukseni. Ne ovat kehittyneet Skiddoista. Yksikään niistä ei ole saanut myrkytystä. Ilmeisesti vain ja ainoastaan minun Skiddonit ovat olleet kohteena.” Coralie huokaisi.
Kummallista, että vain Skiddot ovat saaneet myrkkyä kehoonsa. Tärkeintä olisi saada ne ensiksi kuntoon, mutta millä? Ei minulla ollut varaa kanniskella Full Healeja mukanani tällaiselle porukalle. Ihan kuin niitä minulla olisi muutenkaan. Rupesin tutkimaan ympäristöä uudestaan. Gogoat olivat ainakin tällä hetkellä täysin omassa aitauksessaan.
”Missä muut Skiddot sitten ovat?” kysyin.
”Olen kerännyt ne kaikki sadesuojaan, tuonne noin” Coralie osoitti varsin pitkää rakennusta.

Lähdimme tuota rakennusta kohti. Rakennuksen sisältä löytyi heinillä peitetty lattia ja paljon juoma-astioita. Kaikki Skiddot näyttivät kyllä selvästi kärsivän myrkytyksestä. Monet makasivat maassa väsyneinä. Minun täytyy keksiä, että mistä tämä oikein johtuu. En voisi lähteä jatkamaan matkaani ennen kuin saan tämän selvitettyä.
”Pidätkö sinä aina Skiddot ja Gogoatit omissa aitauksissaan?” pohdin.
Coralie nyökkäsi.
”Jos pitäisin ne samassa niin varmasti uhmaikäiset Skiddot haastaisivat riitaa isompien kanssa…” Coralie sanoi.
Se selittäisi ehkäpä sen miksi Gogoatit eivät ole saaneet myrkkyä…
”Noh, on kuitenkin nyt tärkeää, että Skiddot saavat puhdasta vettä ja ruokaa. Niiden pitää myös levätä erittäin paljon.” neuvoin.
”Myrkky pakottaa ne tietysti lepäämään aikalailla. Jos vedessä olisi vikaa niin olisin huomannut sen jo itsessänikin. Ruoka tulee avaamattomista pusseista joita säilytän talossani.” Coralie kertoi.
Periaatteessa siis syy ei löytyisi ruoasta tai vedestä. Mikä ihme saisi tällaisen lauman sairastumaan?
”Olen oikeasti varsin epätoivoinen. En ole nähnyt ketään hiippailemassa täällä. En päivällä enkä yöllä. Yritän niin kovasti keksiä mistä on kyse. Annan puhdasta ruokaa ja vettä. Päästän ne ulkoilemaan pari kertaa päivässä, mutta mikään ei tunnu auttavan…” Coralie oli suorastaan jo itkun partaalla.
”Kyllä me keksimme varmasti jotain vielä!” kannustin surevaa naista.
Kenties ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi ulkoiset tekijät. Meidän kannattaisi lähteä metsään etsimään mahdollisia johtolankoja myrkyttämisestä.
”Jää sinä Skiddojen luokse varmuuden vuoksi. Minä ja Momo lähdemme läheiseen metsään tutkimaan ympäristöä!” ehdotin.
Coralie hyväksyi kohtalonsa jäädä Skiddojen luokse.

”Momo, autathan sinä minua?” kysyin.
Momo määkäisi iloisesti ja kiehnäsi jalkojani. Lähdimme siihen samaiseen metsään mistä olimme ilmestyneet farmille. Emme olleet varmoja, että löytäisimmekö mitään, mutta yrittänyttä ei laiteta. Päätimme hajaantua hetkeksi Momon kanssa, jotta etsintämme tehostuisi. Tutkin metsän puita ja puskia. Ei mitään kummallista. En nähnyt myöskään mitään tai ketään metsään kuulumatonta.
”Momo! Missä olet? Kokoonnutaan.” kutsuin pikkuista.
Kuulin vain hätäisen määkäyksen.
”Momo!”
Määintä jatkui jatkumistaan. Lähdin välittömästi siihen suuntaan mistä kuulin sen. Saavuin pian hätäisen Mareepin luokse.
”Mitä nyt Momo? Löysitkö jotain?” kysyin itsekin hädissäni.
Momo vain määkyi kovasti yhdelle marjapensaalle. Jäin tuijottamaan sitä itsekin. Huomasin pientä liikettä.
Olisiko tässä meidän ratkaisumme?