[Julkaistu alunperin: tammikuu, 2017]

Selviydyttyämme pienestä hyökkäyksestä, jatkoimme samaan rataan Moltresin kanssa. Kului muutama tunti, kunnes päätimme, että kaikkien on pakko päästä lepäämään. Emme kuitenkaan halunneet rääkätä pokemonejamme pyörryksiin. Koska emme viitsineet poistua Moltresin läheltä mihinkään, päätin vihdoinkin käyttää kaiken tämän niin sanotun luppoajan pokemonien hemmotteluun. Istahdin alas kivikkoon ja otin laukustani piikikkään harjan. Kutsuin lampaan luokseni ja tämä istahti nätisti eteeni. Koitin harjatessani löytää kaiken maailman roskat Momon turkista, jotka ilmiselvästi vaivasivat sitä. Lammas määkäisi muutaman kerran vihaisesti, kun harja osui takkuihin. Yritin kuitenkin parhaani mukaan miellyttää ”asiakastani” ja kehuin Momoa maasta taivaaseen, että saisin sen paremmalle tuulelle. Lopuksi pyyhkäisin Momon sinisestä rusetista kaiken pölyn ja hiekan mikä oli siihen tarttunut tappelun aikana. Lammas vaikutti olevan päällepäin tyytyväinen saamaansa kohteluun.

”Noin, ja sitten vielä pikku herkkupalkkio.” sanoin ja kaivoin laukustani Leppa-marjan.
Momo näytti innostuneelta.
”Sano ’mää’.”
”Mää.” toisti Momo.
Silitin Momon päätä ja annoin marjan sille syötäväksi.

Senda pyörähti sopivasti luokseni, kun olin saanut Momon valmiiksi. Kaivoin laukustani pienen lääkepullon, jolla saisin puhdistettua Sendan vammat, jotka se oli saanut otellessaan. Suihkuttelin Potionia ympäriinsä, toivoen että auttaisi edes hiukkasen. Sendaa oli paljon vaikeampi saada siistimmän näköiseksi. Saadakseen norsusta puhtaamman, se vaatisi lähes aina pesua. Sendan iho ei nimittäin kamalasti puhu harjauksen puolesta. En voinut muuta kuin pyyhkiä kädelläni hieman pölyjä Sendan vartalolta ja punaiselta huivilta, tietäen että se likaantuisi taas pian, kun Senda lähtisi pyörimään pitkin ympäristöä. Kehuin ja taputtelin kovasti norsuani, mutta minua harmitti, etten voisi hemmotella sitä kunnolla kuin ehkä herkuilla.

”Eikö sinulla ole Fluffy Toy -pehmoa?” Río kysyi minulta.
”Mikä ihmeen Fluffy…?”.
”Etkö tiedä? Luulisi, että jokaisella kasvattajalla olisi sellainen. Niitä tavataan antaa vasta pokemunista kuoriutuneille pokemoneille leikittäväksi.” Río selosti.
Niin, eihän siitä ole kuin muutama päivä, kun Senda kuoriutui mysteerisestä munasta. Voisin kuvitella, että Senda saattaisi pitää moisesta pehmolelusta.
”Noh, minulla on ollut hieman kiire ja…” koitin selitellä.
”Hei, älä ota sitä niin vakavasti. Voit ottaa tämän minun. Valitettavasti se ei ole Mareep-pehmo vaan Whimsicott.” Río naureskeli ja kaivoi repustaan pienen pehmolelun ja antoi sen Sendalle.

Senda oli ihmeissään aluksi pehmolelusta, joka näytti ihan pokemonilta. Noh, pokemoniahan sen pitikin esittää. Senda kuitenkin rupesi tökkimään lelua kärsällään. Pehmolelun kangas kutitti pienen norsun herkkää kärsää ja sai sen nauramaan. Phanpy halasi uutta leluaan ja pyöri sen kanssa parin metrin päähän. Rávle makasi maassa väsyneenä. Olin erittäin ylpeä pikku ponistani. Se oli epäitsekkäästi tehnyt kiltisti töitä nämä muutamat tunnit. Se oli ansainnut kaiken tarvitsemansa levon. Kaivoin laukustani vielä yhden marjan ja kävelin konin luokse.

”Tässä, ole hyvä.” sanoin ja laskin Starf- marjan sen naaman eteen.
”Ajattelin, että voisit olla herkkujen tarpeessa.”
Rávle ei pohtinut kahdesti, että söisikö se antamani marjan. Marja katosi sekunneissa ponin kitaan. Olisin halunnut ehkä puhdistaa Rávlen ulkonäköä, mutta se näytti tällä hetkellä siltä, että eniten kaipaisi omaa rauhaansa.
”Hienosti olet jaksanut, pikku komistus.” kehuin vielä.

Hetken lepäilyn jälkeen päätimme taas jatkaa parantelua. Toivoin, että kaikki sujuisi tästä eteenpäin rauhallisesti. En kaipaisi enää yhtään ottelu tilannetta. Rávle, Quilava ja Slugma olivat ahertaneet enemmän kuin sallisin omien pokemonieni ahertavan. Minun täytyisi antaa Rávlelle kaikki aika palautumiseen tästä aherruksesta. Onneksi Rávlen ei täytynyt tehdä tätä kaikkea yksin. Olisin ollut pulassa, mikäli olisin ollut yksin tässä tilanteessa. Halusin kasvaa enemmän itsenäiseksi. Sellaiseksi ihmiseksi joka pystyisi tällaisessakin tilanteessa tekemään kaiken omin päin. Pystyisin ottamaan tilanteen haltuuni otteluissa, pystyisin taktikoimaan taitavasti. Tällä hetkellä, en ollut mielestäni sellainen kouluttaja.

Olisiko kouluttajan homma sittenkään minua varten? Ehkä kenties minusta voisi tulla parempi koordinaattori kuin kouluttaja. Mutta kasvattajan ammatti oli se mitä rakastin. En tosiaan tiennyt, että mitä minusta ajateltaisiin, kun otin suojatteihini Rávlen. Se ei ollut ehkä puhdasverisin Ponyta mitä maailmasta löytyi. Katsoin Moltresin siivissä olevia liekkejä, ne olivat niin kovin kauniita tässä iltahämärässä. Oli upeaa nähdä legendaarinen näin läheltä. Niin puhdasverinen, niin kaunis. Minä arvostin pokemonien kauneutta sellaisina, kun ne olivat syntyneet. Ihan sama mitä muut kasvattajat sanoisivat. Rávle on yksi kauneimmista mitä olen nähnyt, vaikkei se muistuttanutkaan väritykseltään normaalia Ponytaa.

Aikaa kului ja päivä oli lopuillaan, aurinko oli laskenut. Päätimme, että nyt jokaisen meistä on pakko saada unta. Ilman minkäänlaista energiaa emme olisi valmiita huolehtimaan Moltresista taikka toisistamme. Tällä kertaa minun ei ollut niin vaikeata saada unen päästä kiinni. Olin todella väsynyt, vaikken ollut fyysisesti tehnyt paljoakaan paitsi seisoskellut koko päivän. Pokemonit olivat niitä, jotka ansaitsivat yöunensa. Suljin silmäni ja nukahdin.

-*-*-

Yö oli pimeä ja hieman viileä. Senda heräsi kesken uniensa. Se ei tarvinnut niin paljon unta, sillä päivällä Senda oli nukkunut suurimman osan ajasta. Mikäs siinä, jos norsu kykeni moiseen. Senda halaili pehmoleluaan ja asetteli sen paremmin viereensä.

Kräk.

Senda nosti päätään välittömästi ja rupesi haistelemaan ilmaa. Phanpy tajusi, että joku tuntematon oli astunut reviirille. Sendan näkö ei ollut mikään maailman paras pimeällä, mutta onneksi sillä oli erittäin hyvä hajuaisti. Hajun avulla Senda pystyi paikantamaan pokemonit ja ihmiset pimeässä. Tämä muukalainen ei ollut kukaan tiimiläisistä. Se ei ollut myöskään ihminen. Haju ei myöskään muistuttanut Moltresta. Senda oli kuitenkin varma, että se oli pokemon. Moltresin suunnasta rupesi kuulumaan ääniä. Phanpy juoksi Moltresin luokse, ikään kuin suojelemaan tätä. Senda oli valmis ottelemaan häirikköä vastaan.

Kuului taas askelma. Senda tajusi pian, että mikä pokemon oli ilmestynyt paikalle. Phanpy oli varma, että se oli Pidgey. Yksi niistä Pidgeystä jotka olivat hyökänneet aiemmin päivällä Moltresin kimppuun. Oli nokkelaa tulla kostamaan näin yöaikaan, kun kukaan ei ollut valmis. Senda kuitenkin aisti, että tällä kertaa Pidgey oli tullut yksin. Pidgey tajusi, että se oli jäänyt kiinni ja nosti itsensä ilmaan. Siipien räpyttelystä kuuluva ääni kuulosti Sendan korvaan raskaammalta. Phanpy mietti, että oliko Pidgey vielä kovin väsynyt viime ottelusta jolloin se ei jaksaisi lentää kamalasti. Se mitä pieni norsu ei tiennyt oli se, että Pidgey oli kehittynyt Pidgeottoksi, jolloin siivet olivat muuntautuneet suuremmiksi.

Hajunlähde läheni uhkaavasti Sendaa. Pidgeotto oli lähtenyt liikkeelle. Pidgeotto syöksyi kohti Sendaa, osuen tähän. Senda mätkähti kivikkoon pelästyneenä. Senda ei odottanut näin nopeaa hyökkäystä. Norsu pudisteli päätään ja kaivautui pois kivien alta. Se valmistautui uuteen hyökkäykseen, kuten myös Pidgeotto. Lintu lähti taas kiitäen kohti Sendaa. Tällä kertaa Senda päätti odottaa kärsivällisesti juuri viimeiseen mahdolliseen väistämishetkeen. Aisteihinsa luottaen Senda onnistui väistämään Pidgeottoa tällä kertaa. Senda otti maasta kiven ja heitti sen Pidgeotton suuntaan. Mitään reaktiota ei syntynyt, joten luultavasti Senda oli heittänyt ohi.

Norsu tajusi, että olisi alakynnessä. Linnuilla tuntui olevan parempi näkö kuin norsuilla. Phanpy muodosti eteensä lasia muistuttavan ikkunan, Light Screenin. Senda ei voisi tehdään juurikaan mitään, eikä kivien heittely sokeana oikein tuntunut hyvältä idealta. Senda joutui tekemään radikaalin ratkaisun. Se ei olisi millään halunnut häiritä muita, sillä norsu tietysti uskoi olevansa kykeneväinen ottelemaan lentävää lintua vastaan yksin. Senda kuitenkin tajusi, ettei hän voinut ottaa riskiä, kun ympäristö ja olosuhteet olivat tällaiset. Pimeys ei ollut Senda eduksi tällä kertaa, joten Senda päätti tehdä sen mitä se ei olisi halunnut tehdä: herättää kaikki.
Senda töräytti todella kovan äänen kärsästään. Sendan oli tarkoitus käyttää Roar -iskua. Sen pitäisi aina pelästyttää pokemon ottelussa, jolloin vastaottelija pitäisi lähteä karkuun.

Heräsin kamalaan norsun ääneen. Momo määkäisi erittäin kovaäänisesti. Muutkin pokemonit rupesivat ääntelemään pelästyttyään Sendaa.
”Senda, mitä oikein teet?!” huudahdin. ”Et voi ruveta huutamaan keskellä yötä.”
Pidgeotto oli pelästynyt Sendan yllättävää huutoa, se kuitenkin hallitsi itsensä eikä täten juossut heti karkuun. Pidgeotto tajusi nyt myös, että Phanpyn suunnitelma oli samalla herättää kaikki muut. Lintu tiesi, ettei siitä olisi ottelemaan yksin kaikkia muita vastaan, vaikka se olisi kuinka halunnut taistella. Pidgeotto katsoi haikeasti Moltresin suuntaan. Se tuntui kamalan surulliselta, ikään kuin kaivaten jotain. Pidgeotto lensi hieman kauemmaksi katselemaan tilannetta. Pokemon ei irrottanut katsettaan Moltresista koko sinä aikana. Se vain tuijotti ja tuijotti. Hetken katseltuaan Pidgeotto päätti lähteä äänettömästi, huomiota herättämättä.

Etsin tieni Sendan luokse ja ihmettelin mitä norsu teki Moltresin lähettyvillä.
”Tapahtuiko täällä jotain? Tiedät ettet saisi leikkiä Moltresin lähettyvillä, vai näitkö pahaa painajaista?” kysyin Sendalta.
Senda ei tuntunut ottavan kuuloonsa minun kysymyksiä vaan se tepasteli rauhallisen oloisena takaisin pehmolelunsa luokse. Se käyttäytyi ihan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Norsu kietoi kärsänsä sen ympärille, haukotteli kovaan ääneen ja nukahti uudestaan. En voinut, kun pyöritellä silmiäni ja kompuroida takaisin kamojeni äärelle. Lepyttelin erityisesti Momoa pistämään niin sanotusti päänsä tyynyyn ja jatkamaan unia. Ilmeisesti mitään massiivista ei ollut tapahtunut ja Moltres näytti samalta kuin ennen.

Pienestä päänsärystä huolimatta koitin saada vielä unenpäästä kiinni. Vaihtelin asentoa jatkuvasti. Missään ei tuntunut olevan hyvä. Luovutin uudelleen nukahtamisen suhteen ja kaivoin Soidan kartan esiin laukustani. Hiivin hiljaa Rávlen läheisyyteen saadakseni ponin liekeistä hyvän lukuvalon. Kartta sisälsi yleistietoa Soidasta sekä hyviä vinkkejä kouluttajille kuin koordinaattoreille. Olin lukenut muutaman kerran läpi kouluttajille tarkoitetut vinkit, joten päätin uteliaisuuttani käyttää tämän unettomuuteni hyödyksi lukeakseni koordinaattoreille tarkoitetut osiot.

”Tangerine Cityn koordinaattorikilpailussa ’smart’ ja ’beauty’ kategoriat ovat yleistyneet säännöksi. Kilpailun jatkuva teema on luonto. Luonnon kauneutta ja haurautta kunnioitettavasti Tangerine Cityn kilpailussa ei ole ottelukierrosta.” Luin hiljaa itsekseni Tangerine Cityn koordinaattorikilpailusta. Hmm, Rávle voisi sopiakin sellaiseen. Rávle oli varmasti tiimin viisain, itsenäisin sekä sillä oli erikoinen ulkonäkö, joten se voisi mennä ’beauty’ -kategorian piikkiin. Toisaalta luonnon arvostus ja Rávlen kaiken syövyttävä sylki… Ne eivät välttämättä sopineet yhteen. Honeydew Townissa olisi kuitenkin toinen ’smart’ kategoriaan kuuluva kilpailu.

Rupesin yllätykseni innostumaan siitä, että miten omat pokemonit voisivat sopia mihinkin kategoriaan. Juoksin nopeasti hakemaan pokedexini laukusta. Kaivoin Rávlen tiedot esille ja rupesin vertailemaan eri iskuja. Jokaiselle pokemonin iskulle oli luokiteltu kategoria: smart, beauty, cute, tough, cool. Samoja kategorioita käytettiin koordinaattorikilpailuissa. Olin yllättänyt joistakin päätelmistäni. Tämän hetkisistä iskuista päätellen, mitä Momo osasi, niin se menisi ’cool’ -kategoriaan. Olisin ehkä itse luokitellut Momon söpöksi kuin siistiksi mutta kaipa iskut sen päättävät loppujen lopulta. Sendalla taas tuntui tulevan tasapeli ’tough’ ja ’cute’ -kategorioiden kanssa. Sen kanssa pystyin olemaan samaa mieltä. Norsu osasi olla kovanaama tappeluissa ja olihan se pienen kokonsa vuoksi erittäin suloista. Innostuksestani huolimatta, keho rupesi olemaan sitä mieltä, että nyt on aika nukahtaa. Teksti tuntui yhä vaikeammalta lukea, jotenkin sumealta. Silmäluomet rupesivat tuntumaan raskailta ja ajattelin, että ihan vähän voisin niitä lepuuttaa. Mutta kaikkihan me tiedämme miten siinä aina käy.

Zzz…

-*-*-

Aamu oli tuloillaan. Moltres availi silmiään, kun se tunsi auringon lämmön siivillään. Se ei tuntunut samanlaiselta lämmöltä mitä se oli tuntenut viimeisen päivän ajan. Moltres oli heräillyt viime päivän aikana, mutta oli tuntenut itsensä niin sekavaksi, ettei saanut kunnolla silmiään auki. Toisaalta sen siivillä tuntunut lämpö oli rauhoittanut sitä. Moltres katsoi pienen välimatkan päässä olevaa sekalaista sakkia. Ihmisiä, pokemoneja… Tämä huomasi pienen norsupokemonin. Tuo oli varmasti se, jonka meluamiseen kaikki heräsivät yöllä, se ajatteli keskenään. Moltres kokeili vähän liikuttaa siipiään. Ne eivät olleet täydellisessä kunnossa, mutta hieman irvistämällä niitä voisi käyttää lentämiseen. Moltres nousi varovasti jaloilleen. Se huomasi jotain erikoista kivien seassa. Moltres näytti huolestuneelta, sillä vaikka tämä olisi halunnut, se ei pystyisi ottamaan tätä erikoista asiaa mukaansa. Moltres nosti katseensa takaisin ihmisiin. Tämä päättäisi jättää tehtävän näiden ihmisten käsiin, sillä he olivat osoittaneet arvonsa uhkaamalla Moltresta tätä satuttamatta ja hoivanneet tämän siipiä. Legendaarinen lintu asetteli varovasti siipiensä avulla tämän mysteerisen asian paremmin näkyville. Tähän oli hyvä jättää tämä. Moltres varovasti heilutteli siipiään ja lennätti itsensä niillä taivaalle, nousevan auringon luokse.

Tunsin ilmavirtauksen kasvoillani. Se kutitti minua niin paljon, että minun piti ruveta hieromaan kasvojani. Avasin silmäni ja jouduin hieraisemaan silmiäni uudelleen. Moltres oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään jälkiä siitä, että iso joukko ihmisiä olisi kidnapannut Moltresin. Ajatuksissani katsoin taivaalle ja näin, kuinka auringonsäteet osuivat valtavaan lintuun, jonka tuliset siivet kimalsivat valossa. Moltres lensi pois. Oli tyypillistä, että legendaarinen lintu lähtisi mahdollisimman huomaamatta, kun se saisi siihen mahdollisuuden. En minä tietystikään odottanut mitään hyvästejä, se olisi typerää, mutta kieltämättä pieni haikeus valtasi mieleni. Pohdin, että oliko Moltres nyt varmasti kunnossa ja jaksaisikohan se lentää takaisin vuorelleen jossa se voisi parantua kokonaan.

Katsoin kivikasaa, jossa Moltres oli levännyt. Siinä oli jotain kummallista, jotain sellaista mikä ei normaalisti kuuluisi kivikasaan. Nopeasti tallustin kivikasan luokse ja otin tämän kummallisen asian käteeni. Se oli kuin pokemonin muna. Muna tuntui todella lämpimältä käsissäni. Miten se olisi yhtäkkiä tänne ilmestynyt? Oliko Moltres muninut munan? Vai oliko joku jättänyt tähän äsken pokemonin munan? Istahdin alas ja rupesin pohtimaan asiaa. Silitin samalla varovasti pokemonin munaa. Minkälaisia pokemoneja täällä oikein asuu? Usein tällaisilla alueilla asuu paljon maa- ja kivityypin pokemoneja. Nousin seisomaan ja lähdin muna sylissäni hakemaan Soidan karttaa. Tutkailin samalla munaa, kun yritin veikata minkälaisen pokemonin muna tämä olisi. Hmm, Teddiursa on mahdollista nähdä täälläpäin, voisiko tämä olla siis Ursaringin muna?

Río heräsi pian säätämiseeni ja huomasi Moltresin puuttuvan. Selitin hänelle näkemäni ja työnsin löytämäni pokemonin munan hänen syliinsä. Río koitti myös päätellä, että minkä pokemonin muna se voisi olla. Hän kuitenkin puolusteli tietämättömyyttään sillä, että Centereissä yleensä hoidetaan jo munasta kuoriutuneita pokemoneja, joten hänellä ei ollut tarpeeksi hyvää tietämystä moiseen. Meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin palata Mindaro Towniin, sillä kasvattajamuori olisi ainoa ihminen tässä lähellä joka voisi huolehtia tästä munasta ja kenties tietää sen tulevaisuuden. Keräsimme kamppeemme ja joukkomme lähti kulkemaan kohti Mindaro Townia.

Momo sai kunnian kantaa munaa sylissään. Sendakin olisi halunnut osallistua moiseen, mutta arvelin että pikku norsu ottaisi sen kärsänsä ympärille ja lähtisi pyörimään kivikkoa suoraan alas. Ei siis mikään maailman turvallisin vaihtoehtoa kuljettaa pokemonin munaa. Momo silitti munaa ja tutki sitä samalla silmillään, kun käveli perässäni. Senda pyöri jossain edessämme, en oikein ainut ollut selvillä, että missä. Rávle oli ansainnut leponsa ja se sai matkustaa pokepallossaan koko matkan. Se saisi olla rauhassa kaikelta ennen kuin veisin kaikki pokemonit Centeriin. Moltresin hoitaminen oli vienyt sen voimat lähes täysin enkä halunnut sen joutuvan kävelemään metriäkään.

Saavuimme takaisin kylään pikimmiten. Pyysin nätisti Momolta, että antaisi pokemonin munan takaisin minulle, sillä Momon olisi aika käydä Centerissä pikaisesti parantumassa. Momo vastusteli aluksi, sillä se ei halunnut joutua palloon. Lammas oli ruvennut tottumaan ulkona olemiseen, joten pieneen palloon joutuminen ei houkuttanut sitä tällä hetkellä. Lopulta pienen kinuamisen jälkeen, Momo luovutti ja antoi munan minulle. Sendakaan ei olisi malttanut mennä palloon hetkeksi aikaa rauhoittumaan. Se olisi halunnut tutkia kylää pyörimällä. Kutsuin Momon ja Senda takaisin palloihinsa. Kävelin Centeriin sisään ja toivotin huomenta hoitajalle tiskillä.

”Olettepas te aikaisin liikkeellä.” hoitaja naurahti.
”Voihan sen noinkin ilmaista.” vastasin ja ojensin pokepalloni hänelle.
”Siellä on erittäin väsyneitä potilaita, jotka tarvitsisivat pikaisesti lepoa ja hoitoa.”.
”Noh, sitten olet tullut oikeaan paikkaan hoitamaan niitä!” hoitaja hihkaisi.
”Entä, tarvitseeko tuo pokemonin muna jotain?” hän vielä kysyi.
”Et sattuisi tietämään, että minkä pokemonin muna tämä olisi?” vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Valitettavasti en ole koskaan nähnyt tuollaista munaa…” hoitaja katsoi munaa pohtivasti.
”Noh, ei se mitään. Käyn kasvattajamuorilla näyttämässä sitä.” sanoin ja jätin pokemonit hoitajien huomaan.