[Julkaistu alunperin: elokuu, 2013]

"Aurora Town sijaitsee jäävuoren kupeessa. Lämpimät tuulet kuitenkin pitävät kaupungin vehreänä kesäisin.", luin ääneen pienestä turistioppaasta.
"Ai lämpimät tuulet..." mutisin itsekseni.
Katselin ympärilleni, ja jouduin vain toteamaan, että kesä on mennyt ohitse. Syksy oli saapunut maailmaan. Lehdet rupesivat putoilemaan puista ja vihreät värit katosivat. Turha minun oli valittaa vuodenajoista, en minä niihin voinut vaikuttaa. Sitä paitsi, olisin voinut jättää opiskelut kesken ja lähteä matkaan aikaisemmin, esimerkiksi viime vuonna tai kesällä. Jokainen vuosi tuntui jollain tavalla kylmemmältä. 'Hassua', totesin itselleni. Vilkaisin taakseni ja näin horisontissa valtavan jäävuoren. Pelkkä sen vilkaiseminen sai kylmät väreet kulkemaan selässäni. Vaikka tiesin sen olevan vain luonnonkappale, niin toisinaan tuntui kuin se puhuisi kaikille aloittaville pokémonmatkaajille. Moni varmasti asetti tavoitteensa päästä tuolle vuorelle ja täysin sen vieressä olevalle Azure Cityyn. Tosin tämä ei onnistunut hirveän monelta aloittavalta kouluttajalta, sillä sinne pääsi vain pokémonin avulla, joka pystyisi mennä tuon hyytävän merialueen läpi toiselle puolelle. Tietysti sinne pääsisi myös laivalla, mutta kellä olisi nyt varaa sellaiseen? Ei kellään. Laitoin neuletakkiani paremmin päälleni, sillä olin tunnetusti vilukissa vaikka kaupungissa olisikin lämpimät tuulet suotuisia.
'Toivottavasti pääsen nopeasti liikkeelle etten saa hypotermiaa', naurahdin.

Ajatukseni keskeytti se, kun tunsin taskussani värinää. Jäin hetkeksi odottelemaan, että kuinka kauan kännykkä värisisi, siten tiesin, että oliko se puhelu vai viesti. Puhelin kuitenkin värisi pidemmän aikaa kuin viestin pitäisi, joten kaivoin sen taskustani ja katsoin kenellä olisi asiaa minulle.
'Eihän minulle kukaan koskaan soittele paitsi...', ajattelin ja katsoin näyttöä.
Huokaisin syvään ja vastasin: "Hei äiti...".
"No hei kultaseni, miten sinulla sujuu?", äidin innostunut ääni räjähti korvaani.
En onneksi pitänyt puhelinta ihan korvanjuuressani.
"Nousin laivasta muutama tunti sitten ja olen kierrellyt paikkaa", selitin äidilleni.
"Kai sait syötyä laivassa hyvin ja nukutuksi?", äiti tiedusteli.
"Sinä kysyit tuota eilen illalla, kun soitit", huomautin hänelle, "mutta kyllähän tuolla kelpasi olla. Kiitos, kun viitsit maksaa sen".
"Oi voi, mitä vain lastensa vuoksi sitä tekeekin", äiti hössötti ja naureskeli.
"Oletko muuten törmännyt Terraan?"
Nimikin sai minut huokaisemaan ärtyneenä.
"En ole, äiti. En ole nähnyt rakasta pikkuveljeäni", äänestäni pystyi tunnistamaan sarkasmin.
Tietysti pidin ja rakastin perhettäni, mutta inhosin Terran kilpailunhalukkuutta.
"Toivottavasti en törmää häneen vielä vähään aikaan...", mumisin puhelimeen.
"Mitä sanoit kulta?", äiti kyseli ihmeissään.
"E-En mitään tärkeätä, sitä vain, että toivottavasti hän pärjää", sepitin selitykseksi.
"Niin, olen jatkuvasti huolissani hänestä, mutta kai minun luottaa hänen pokemoniensa tuomaan turvaan. Entä miten se sinun pokémonisi hankinta sujuu?", äiti uteli.
"No olen juuri menossa--", olin aloittamassa kunnes tunsin jonkin puskeneeni jalkojani takaapäin.

Laskin kännykkäni pois korvaltani ja katsoin taakseni. Ei ketään. Tunsin uudestaan puskennan ja katsoin jalkojani. Jokin varsin pieni ja pörröinen olento oli jalkojeni juurella. Siinä yhdistyivät sininen ja keltainen. Se muistutti hyvin paljon lammasta, mutta ei se lammas ollut. Se määkäisi kovaäänisesti. Käännyin ympäri katsomaan tätä otusta tarkemmin.
"Ai hei", tervehdin sitä.
Otus määkäisi taas.
"Mistäs sinä siihen tupsahdit?", kysyin siltä.
"Sheila? Oletko siellä? Mitä tapahtui?", puhelimestani kuului.
Muistin, että olin edelleenkin puhelimessa äitini kanssa.
"Eh, ei mitään erityistä. Minun täytyy mennä nyt, soitellaan", huikkasin nopeasti hänelle ja lopetin puhelun.
"Missä kouluttajasi on?", kysyin Mareepilta, joka tuijotti minua silmät suurina.
Kuulin nopeita juoksuaskelia tulevan meitä kohti ja käännyin katsomaan askeleita kohti. Meitä kohti juoksi tyttö, varsin hätäisen näköisenä.
"Hei sinä siellä!", tämä huusi, "Pysäytä se Mareep!".
En tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Ottaa tuon otuksen villoista kiinni? Tai mennä sen eteen X-asentoon. Villakasa ei kuitenkaan näyttänyt, että se olisi lähdössä minnekään kovinkaan nopeasti. Pian juoksija saapuikin meidän kohdallemme. Tyttö huohotti hetken aikaan sillä ilmeisesti hän oli juossut jonkin aikaan tuon Mareepin perässä.
"Kiitos...Kun pysäytit...tuon", tyttö yritti saada sanotuksi.
"Eipä mitään. En varsinaisesti tehnytkään mitään. Se itse törmäsi minuun", selitin hänelle.
"Sait sen kuitenkin pysähtymään", tyttö huomautti.
Se oli totta. Mikäli Mareep oli karkumatkalla, niin miksi se olisi jäänyt luokseni vaikka törmäsikin? Ei pikkuinen kuitenkaan näyttänyt loukkaantuvan mitenkään törmäyksestä joten se ei voinut johtua siitä.
"Haluaisitko varmistaa ettei se karkaa uudestaan, kun ajattelin nyt viedä sen takaisin hoitolalle?", tyttö kysyi.
"Hoitolalle?", älähdin.
"Niin, työskentelen siellä ja tämä Mareep karkasi sieltä, kun jätin portin vahingossa auki ihan vain hetkeksi", työntekijä selitti nolona.
Kohautin olkiani. Mitäs vaivaa siitä olisi jos menisin hoitolalle hänen kanssaan? Sinnehän minun piti alunperin mennä, mutta olin jäänyt katselemaan kaupunkia.
"Mikäs siinä...", sanoin ja lähdin kävelemään hänen kanssaan kohti hoitolaa.
Mareep seurasi kiltisti perässä ja asettui minun vierelleni kävelemään. Hoitolan työntekijä taas käveli meidän edellämme.

"En tiedä mikä siihen oikein meni. Yleensä tuo yksilö on varsin rauhallinen, ehkä se aisti jotain ja päätti seurata sitä", hoitaja selitti kummaksuen.
Kohautin olkapäitäni ymmärrykseksi. Olin kyllä samaa mieltä hoitajan kanssa, yleensä Mareepit eivät ole villeimmästä päästä, mutta kaikki on yksilökohtaista, joten yleistietoon ei kannatta aina tukeutua. Pääsimme hoitolalle varsin pian ja astuimme suurista itsestään aukeavista ovista sisään. Hoitolan aula oli varsin tyylikäs ja moderni, ainakin minun silmääni viehätti. Hoitaja laski Mareepin omaan aitaukseensa takaisin. Katselin ympärilleni hetken ja rupesin ihmettelemään erästä asiaa. Muita pokemoneja ei näkynyt hoitolan tiloissa vapaana.
"Miksi tuo Mareep on ainoa pokemon, joka on vapaana?, uskalsin kysyä.
Toivoin ettei työntekijä luulisi, että kyseenalaistaisin hoitolan menetelmiä.
"Ahh, se on varsin surullinen tapaus", tämä aloitti. Nostin toista kulmaani kiinnostuksen merkiksi.
"Jonkun kouluttajan piti hakea se jo eilen, muttei hänestä ole kuulunut mitään", nainen selitti. Sydämessäni viilsi pieni inho. Kuinka töykeätä olla noutamatta pokemonia, jonka on luvannut hakea.
"En tiedä mitä tekisin sen kanssa, olen yrittänyt etsiä sille sopivaa kouluttajaa jatkuvasti eilisestä illasta lähtien", nainen voivotteli.

Katson Mareepia hetken pohtien asiaa. Se vaikutti varsin iloiselta ja rauhalliselta yksilöltä, juuri sellaiselta jota minä hain itselleni. Ensimmäiseksi pokemoniksi halusin pokemonin, joka olisi älykäs yksilö, että sen voisi kasvattaa kasvattajapartnerikseni. Olisi myös hyvä, jos se olisi äidillinen tapaus ja luotettava. Naurahdin itselleni, että ihan kuin hän etsisi itseään pokemonista. Yleensä Mareepit ovat ystävällisiä, rauhallisia ja miellyttävä kouluttaa, mutta kuten olin itselleni jo maininnut, että yleistietoon ei kannata aina luottaa. Muistan, että isäni siskolla eli tädilläni on Mareepin kehittynein muoto, Ampharos. Täti oli usein valitellut Ampharoksensa kasvattamista Mareep-muodosta lähtien, sillä se yksilö sattui olemaan varsin itsepäinen mahtailija. Tädin Mareepista oli kyllä kasvanut oikein ihailtava yksilö, sillä täti koulutti sen loistavasti sisukkaana. En voinut muuta kuin ihailla häntä. Palasin tähän hetkeen. Vilkaisin taas Mareepia ja huomasin, että se tuijotti minua takaisin. Häkellyin tästä hiukan ja hymyilin sille lempeästi. Tiesin, etten voinut enää perääntyä. Tällä kertaa minä päätin luottaa yleistietoon ja kajautin ilmoille:
"Minä otan sen."
Hoitolan työntekijä katsoi minua ihmeissään.
"Minä otan tuon Mareepin itselleni. Tulinkin hakemaan hoitolalta itselleni pokemonkumppania", kerroin.
Pian naisen ilme muuttui kirkkaaksi ja hänestä huokui helpotus.
"Mahtavaa, mahtavaa! Mielelläni annan sen sinun mukaasi. Hän näyttikin tykkäävän sinusta jo alusta lähtien", nainen riemuitsi ja otti papereita esille innoissaan.
"Jos viitsisit kirjoittaa muutamia tietojasi tähän, niin sitten olet valmis vastaanottamaan Mareepin itsellesi", tämä vielä mainitsi ja ojensi minulle kuulakärkikynän.
Vedin papereita lähemmäs itseäni ja nojasin hiukan vastaanottotiskiä vasten. Täyttelin ensin perustietoja: nimi, asuinpaikka, ammatti, varsin normaalia. Papereihin oli merkattu valmiiksi pokemonin laji, sukupuoli ja mistä hoitolasta se on peräisin.
"Vai, että tyttö", mumisin itsekseni ja kirjoitin nimivaihtoehdon paperille.
Käänsin paperin oikeinpäin hoitajaa kohden, joka rupesi tarkastelemaan paperia.

KOULUTTAJA
Nimi: Sheila Daría
Ikä: 18
Kotikaupunki ja alue: Fusca, Linea
Ammatti: Kasvattaja
Erikoistuminen: -

POKEMON
Laji: Mareep
Tyyppi: Sähkö
Sukupuoli: Naaras
Hoitola: Aurora Townin hoitola
Nimi: Momo

"Momo? Kuinka söpö nimi", hoitaja kiemurteli onnesta ja leimasi paperiin merkin.
"Kas näin, nyt Momo on virallisesti sinun ja olet vapaa lähtemään sen kanssa", tämä toivotteli ja avasi aitauksen portin.
Mareep käveli oitis sieltä ulos ja tuli luokseni. Se rupesi hiukan puskemaan jalkaani vasten, mutten antanut sen häiritä.
"Hei Momo, olen Sheila. Sinun kouluttajasi ja kasvattajasi. Tuletko mukaani?", esittäydyin Mareepille ja laskeuduin kyykkyyn, että olisin sen pituustasolla.
Uskoin saavani pokemoniin paremman suhteen puhumalla sille aluksi samalta tasolta kuin pokemon itse. Momo määkäisi iloisesti ja oletin sen olevan hyväksyvä vastaus. Silitin pikkuisen päätä ja hymyilin. Nousin seisomaan ja vilkaisin vielä hoitolan työntekijää.
"Kiitoksia paljon sinulle, oli ilo olla avuksi", kiitin ja kumarsin hiukan tälle. Nainen hiukan punasteli ja sanoi, että minusta oli enemmän ollut apua hänelle kuin hänestä minulle. Hyvästelimme toisemme ja astuin ulos Momon kanssa raittiiseen.
"Matkamme kohti Route 101 alkakoot!", kailotin ja lähdin kävelemään havumetsäaluetta kohti viittoen Momoa tulemaan perässäni. Minulla ei ollut pokepalloa jossa pitää Momoa, mutta fakta ei näyttänyt haittaavan Momoa yhtään. Itsekin pidin ajatuksesta, että pokemon saisi olla vapaana kouluttajansa rinnalla.

Lähestyimme havumetsää, jonka puiden välistä auringonvalo kimalteli. Momo käveli hiukan takaviistossa minusta päin katsottuna. Se tuntui pelästyvän joitakin luonnon ääniä, esimerkiksi oksia kun niiden päälle astui. En malttanut olla hymyilemättä sen pienelle arkuudelle. Oksistosta kuului rapinaa. Momo tietysti pelästyi moista ja rauhoittelin tätä. Katselin itsekin tällä kertaa korkealle havupuiden latvaan. Näin siellä liikettä, joten siristin silmiäni nähdäkseni paremmin. Ehkä se oli jokin pokemon? Olento äänteli varsin ärtyisän kuuloisena. "Olisimmeko tulleet ehkäpä sen alueelle?", pohdin ääneen. Momo näytti epäilevän samaa ongelmaa. Pokemon rääkäisi toistamiseen. "Olemme vain ohikulkumatkalla. Tarkoituksemme ei ole häiritä!", ilmoitin ja toivoin ymmärrystä. Se ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän vaan lähti lentoon ja näytti laskeutuvan melkein heti. Se laskeutui muutaman metrin päähän meistä ja vilkuili meitä. "Sehän on Pidgey", huomasin kun pokemon päätti vihdoinkin paljastaa itsensä. Ennen kuin ehdin edes itse reagoida, Pidgey syöksyi meitä kohti. Tunsin vain, että joku tuuppasi jalkojani jonka seurauksena kaaduin maahan. Havahduin Momon määintään ja katsoin tätä. Tajusin, että Momo oli juuri tuupannut minua etten saisi osumaa. Nousin nopeasti ylös, "Momo, oletko kunnossa?". Momo nyökkäsi minulle. Käännyin katsomaan Pidgeytä, joka kihisi kiukusta. "Joudumme ottelemaan sitä vastaan", ärähdin, "Momo, oletko valmis?". Momo näytti hätääntyneeltä, se ei halunnut tapella Pidgeytä vastaan. Ymmärsin Momoa, se oli ollut valmiiksikin varsin pelokas luonnon ääniä kohtaan, joten otteleminen vihaista pokemonia kohtaan ei ollut varmasti mieluisaa. Momo juoksi nopeasti taakseni ja tunsin kuinka ressukka tärisi. "Ei mitään hätää, Momo. En pakota sinua mihinkään", lohdutin. "Tule, juostaan pois!", ehdotin ja otin askeleita eteenpäin. Momo lähti seuraamaan minua äkkiä, eikä se vastustellut ehdotustani. Rupesimme juoksemaan kohti syvemmälle metsään, mutta valitettavasti, Pidgey ei halunnut luovuttaa meidän suhteemme. Se seurasi meitä lentämällä. Vilkuilin taakseni kaiken aikaa tarkastaakseni, että Momo pysyisi mukana ja, ettei Pidgey olisi liian lähellä. "Emme voi juosta ikuisuuksiin", läähätin avuttomasti. Momo määki huolissaan, sillä se tiesi etten jaksaisi enää kauaa juosta. "Anteeksi hirveästi Momo, tarkoitukseni ei ollut saattaa meitä ongelmiin heti ensimmäisenä päivänämme", äänestäni kuului epätoivoisuus. Momo katsoi minua empaattisesti ja kääntyi toiseen suuntaan.

Pysähdyin välittömästi ja käännyin Momon suuntaan. "Typerys, mitä sinä teet?", kysyin hädissäni. Pidgey lensi meitä kohti, mutta Momo seisoi päättäväisesti sen edessä, aikoen kohdata sen silmästä silmään. Momo määkäisi erittäin kovaa, joka aiheutti ääniaaltoja muistuttavia kuvioita. Ne muistuttivat väriltään vaalean sinistä ja pystyin kuulemaan niiden sähköisyyden. Ääniaallot osuivat suoraan Pidgeyhin. "Sinä käytit Thunder Wavea", hihkaisin innostuneena. Thunder Wave oli erinomainen isku tällaiseen kohteeseen, sillä liike halvaannuttaa vastustajan. Pidgey makasi maassa ja yritti päästä lentoon. Paralyysi kuitenkin esti tätä tekemästä mitään. "Hyvä Momo, sitten seuraavaksi Growl!", huudahdin. Ajattelin, että mikäli Pidgey onnistuu karkaamaan paralyysistä, niin ainakaan sen hyökkäykset olisivat heikompia Growlin jälkeen. Momo määkäisi taas ja näkymättömät ääniaallot kohtasivat vastustajansa. Pidgey pyristeli itsensä pystyyn ja lähti liikkeelle. Momo yritti vaistomaisesti väistellä tuon lintupokemonin hyökkäyksiä, varsinkin tämän nokkaa. Pidgey iskeytyi kehollaan suoraan Momoihin, joka kaatui maahan. "Momo, jaksat vielä!", kannustin pikkuistani. Momo nousi ylös, mutta sen jalat vapisivat hiukan. Kenties jonkinlainen pelko oli iskeytynyt jalkoihin. "Pärjäät hyvin, Momo. Tiedän, että pystyt siihen", sanoin, jotta Momo vielä jaksaisi jatkaa ottelua. Momo nyökkäsi minulle merkiksi, että jaksaa vielä. Pohdin, että oliko Momon itsetunto noussut kehuistani, sillä Mareep tuntui keskittyvän yhä enemmän ja enemmän otteluun. "Väistä sen seuraavaa liikettä ja iske Tacklella!", käskin kumppaniani. Pidgey lensi Momoa kohti, mutta pysähtyi hiukan ennen tätä nopeasti maahan. Pidgey potkaisi koivillaan hiekkaista aluetta. "Se käyttää Sand-Attackia, väistä nopeasti!", huomautin. Momo teki työtä käskettyä ja siirtyi nopeasti pois hiekan tieltä ettei saisi sitä silmiinsä. Pidgey ei ollut ottanut huomioon Momon väistöliikettä eikä se osannut siten puolustautua seuraavaan iskuun. "Hyvä, Momo. Nyt Tackle!". Momo otti juoksuaskelia kohti Pidgeytä ja puski päällään tätä. Pidgey otti osumaa huomattavasti helpommin, kiitos Growlin. Pidgey yritti välittömästi tämän jälkeen Tacklea Momoon, mutta Mareep vastasi tähän vihaisesti määkäisemällä ilmoille Thunder Waven. Pidgey joutui Thunder Waven kohteeksi, joka keskeytti sen yrityksen hyökätä Momoa kohti. Lintu-raukka mätkähti maahan lopen uupuneena ja ei selvästikään pystynyt enää jatkamaan. Momo läähätti kovasti ja se antoikin itsensä valua maahan makailemaan.

Kiirehdin Momon luokse tarkastamaan tämän tilanteen. "Oletko kunnossa?", kysyin huolestuneena. Momo vain hymyili minulle lempeästi vakuuttaen minut kunnostaan. "Hyvä", huokaisin helpotuksesta ja silitin Momon päätä. Katsahdin Pidgeyn suuntaan, sillä tapani mukaan minun oli tarkastaa toisten tilanne vaikka eivät olleet minun puolellani. Pidgey selvästi oli saanut kovan tyrmäyksen Thunder Wavesta, sillä sen ympärillä meni pieniä sähköiskuja joihin se reagoi joka kerta hiukan liikkumalla. 'En voi jättää sitä tähän vain parantumaan itsekseen. Ei se tarkoittanut pahaa loppujen lopuksi', totesin itselleni ja nostin Pidgeyn syliini. Palasin Momon luokse, joka oli jo noussut jaloilleen vaikkei ollut täysissä voimissaan. "Jaksatko vielä kävellä? Olemme pian seuraavassa kaupungissa tai kylässä, jossa sinä ja Pidgey saatte hoitoa", kysyin Momolta. Momo määkäisi tyytyväisenä ja kiehnäsi päätään jalkaani vasten. Hymyilin tälle ja rupesin etsimään tietä takaisin polulle. Tähän ei mennyt kauaa, sillä emme olleet eksyneet polusta kauas vaikka olimme juosseet pitkän aikaa Pidgeytä karkuun. Onneksemme emme olleet sanojeni mukaisesti kaukana Cordovan Townista. Havumetsä rupesi harvenemaan ja lehtipuut rupesivat yleistymään ympäristössä. Pieni kyltti toivotti tervetulleeksi Cordovan Towniin. 'Pian nämä kaksi pääsevät lepäämään', hymyilin ajatukselleni. Ilta oli jo varsin hämärä joten oli jo aikakin päästä pois pimeästä metsästä. Kylän portin luona seisoi jokin hahmo. Yritin tarkentaa katsettani ja saada yleiskuvan siitä mikä portin vierellä seisoi. Hahmotin kuitenkin varsin pian, että portin luona seisoi ihminen, luultavammin vanhus tai lapsi pituudesta päätellen. 'Tuskin lapset ovat tähän aikaan enää näin kaukana kylän ydintä', mietiskelin. Hahmo edessäni nosti kättänsä ja heilutti sitä. "Hei tyttö! Tervetuloa Cordovan Towniin!".