[Julkaistu alunperin: 2014]

Rupesin heräilemään ympärillä oleviin ääniin. Käänsin kylkeä monta kertaa ja laitoin vilttiä paremmin. En halunnut vielä nousta, mutta tiesin etten voisi nukkua enempääkään. Olin saanut nukkua Coralien olohuoneen sohvalla yön yli. Selkäni oli kipeä. Sohva ei ollut paras paikka nukkua, mutta olin kiitollinen Coralielle, että oli voinut tarjota minulle edes sitä. Kokeilin kädelläni, että oliko Momo yhä lattialla vieressäni. Käteni tavoitti jotain villaista ja pehmeää. Hymyilin itsekseni mielikuvalle siitä, että pienokainen makaisi vierelläni. Päätin avata silmät ja nousta vähän pystympään asentoon. Katselin ympärilleni. Olin herännyt hälinään, mutta kukaan ei vaikuttanut olevan talossa. Kohautin olkiani ja nousin kunnolla istumaan sohvalle. Otin sohvan käsinojalta silmälasini ja ponnistin itseni pystyyn. Momo heräsi liikkeeseeni ja availi silmiään hitaasti. Astelin suuren pöydän eteen johon Coralie oli laskenut löytämänsä pokemonin munan. Katselin sitä unisin silmin. En sitten millään saanut päähäni, että minkä pokemonin muna se voisi olla tai, että miten muna oli edes joutunut tänne.

Ovi aukaistiin takanani ja Coralie riensi sisälle.
"Huomenta!" hän hihkaisi innoissaan.
Heilautin päätäni epämääräisesti kuin vastaukseksi Coralielle. Coralie oli ilmeisesti ruvennut työstämään antamiani ohjeita jo varhaisesta aamusta lähtien. Ensiksi suosittelin, että hän kävisi hakemassa marjoja tai muita rohtoja metsästä jotka sekoitetaan Skiddojen ruokaa. Täten Skiddot saisivat luonnollisen parantumisen. Olin myös neuvonut tyttöä ajamaan nurmikon pariin kertaa sillä en uskonut myrkyn imeytyneen maaperään. Mikäli Coralie tahtoisi olla täysin varma, niin hänen pitäisi kääntää maata ympäri aika paljon ja sitten heittää siemenet maahan josta kasvaisi uutta ruohoa.
"Päätin suoraan, että kasvatan uuden ruohoalueen siihen tilalle. Tein myös väliaikaisen aitauksen niille joissa ne voivat oleilla sillä aikaa kun uusi ruoho kasvaa!" Coralie kertoi innoissaan ja istahti tuolille.
Hän oli hikinen. Eipä ihme, olihan työ varmasti raskasta, vieläpä yksin. Katsoin ulos ikkunasta. Onneksi sentään aurinko ei porottanut suoraan vaan taivas oli peittynyt pilvistä.
"En kai herättänyt sinua?" Coralie kysyi.
Pudistelin päätäni vaikka taisin hieman valehdella.
"Et varsinaisesti. Olisihan se sentään kohteliasta minunkin jo nousta..." mumisin.
Saatoin vaikuttaa varsin välinpitämättömältä aamuisin. En ollut aamuihmisiä, en sitten ollenkaan. Tunsin jotain pehmeää jalkojeni juurella. Katsoin alaspäin ja näin Momon joka oli raahautunut jalkojeni juureen.
"Ai, huomenta vain sinullekin, pikkuinen." toivotin Mareepille joka vaikutti olevan yhtä uninen kuin minä.
"Muuten, miten ajattelit jatkaa tästä näin?" Coralie kysyi ja tunki nenäni eteen teetä.
Missä vaiheessa hän oli edes kerinnyt tekemään teetä? Olinko tosiaan näin hidas aamuisin? Otin teekupin käsiini ja tuijotin nestettä sen sisällä.
"Jatkan matkaani. Ne pahuksen keimailijat eivät häiritse sinua luultavammin enää tämän jälkeen. Ovat minun perässäni eivät sinun..." huokaisin ja hörppäsin kupista.
"Niin, aivan. Ymmärrän kyllä." Coralie sanoi. "Eivätkö ne tosiaan ole ketään tuttujasi?".
"Minulla ei ole noin törkeitä ja epäinhimillisiä ystäviä eikä tuttavia. En tiedä keitä he varsinaisesti ovat ja miksi he haluavat huomiotani. Jos he haluavat herättää huomiotani tämän tapaisilla tapauksilla, niin sen he todellakin saavat!" vakavoiduin.
"Ahh, niin tietysti. Anteeksi kovasti!" Coralie pyysi ja tuntui kerääntyvän kasaan.
"Njäh, et ole sanonut tai tehnyt mitään väärää!" loin pienen hymyn kasvoilleni Coralieta varten.

"Mihin olet tästä sitten jatkamassa?" Coralie uskalsi kysyä.
"En ole oikein varma. Momon pitäisi saada levätä jossain rauhassa yön yli ja päästä hoitoon. Suunnistan varmaan lähimpään kaupunkiin jossa on sairaala." suunnittelin.
"Minulle tuli mieleen eräs asia..." Coralie mutisi.
Katsoin tyttöä kiinnostuneena.
"Matkalla Mindaro Towniin on erään kasvattajan mökki. Hän on nimenomaan myrkkypokemonien kasvattaja. Pyysin tietysti aluksi häneltä apua tähän koko Skiddojen myrkytys tapaukseen, mutta kuulemma samaan aikaan hänelle tuotiin varsin kummallinen ja kiireellinen tapaus selvitettäväksi. Ilmeisesti jokin pokemon. Voisit kenties matkallasi kaupunkiin poiketa hänen luonaan ja kysyä jos hän tietäisi mitään siitä Veroniasta vai mikä hänen nimensä olikaan...?" Coralie pohti.
"Veronica." korjasin tyttöä.
"Veronicahan se oli tosiaan, mutta miltä ehdotukseni kuulostaisi?" Coralie kysyi naurahtaen hermostuneesti.
"Oikeastaan hyvä idea. Haittapuolena on tietysti se, että haluaisin mahdollisimman nopeasti Mindaro Towniin." voivottelin.
"Minulla on siihen ratkaisu olemassa!" Coralie hihkaisi ja viittosi minua seuraamaan häntä.
Nousin tuolilta ja viittosin puolestaan Momon seuraamaan minua. Coralie vei minut yhden ulkorakennuksen luokse jonka seinää vasten oli aseteltu pyörä. Ei mikään kummoinen tai uusi, mutta kyllä sillä ajaisi. Renkaat näyttivät olevat juuri uudet.
"Ajattelitko, että lainaisin pyörääsi?" kysyin.
"Hieman parempaa. Ajattelin, että voisit ottaa sen kokonaan itsellesi!" Coralie ehdotti.
Ilmeeni oli varmasti varsin, noh, kumma. Melkein ventovieras ihminen antaisi minulle, ventovieraalle, pyörän ikiomaksi. Olisiko siinä edes järkeä? Ehkäpä pyörässä olisikin jokin vika ja siksi Coralie antaisi sen minulle. Sydäntäni kyllä lämmitti ajatus siitä, että Coralie antaisi pyöränsä minulle.
"Ähh, kiitos mutten usko, että voin hyväksyä moista. Tarvitset varmasti itsekin sitä, enemmän kuin minä." änkytin vastaukseksi.
Kieltäytymiseni ei kuitenkaan lannistanut Coralieta.
"Olen ajattelut, että hankkisin auton. Minun on paljon nopeampi kulkea sillä ja kuljettaa Skiddoja ympäri Soidaa. En tarvitse siis enää pyörää joten ajattelin, että hyötyisit siitä enemmän kuin minä." Coralie kertoi syyn.
Huokaisin ja kasvoilleni ilmestyi hymy. Niinpä tietysti, miksen voisi vain ajatella, että ehkä kaikessa ei olisi jotain jekkua takana. Momo oli varsin kiinnostunut pyörästä. Se haisteli ja kierteli sen ympäri kuin tutkien sitä.
"Momo, se on pyörä. Sen avulla pysyn sinun perässäsi." naurahdin pienokaiselle joka määkäisi vastaukseksi.
"Kiitos tarjouksesta, otan pyörän mielelläni käyttööni jos et kerta tee sillä mitään." kiittelin Coralieta.

Pakkasin tavarani Momon kanssa ja varmistin kymmenennen kerran, että minulla on kaikki mukana eikä mitään jäisi matkasta pois. Olin päättänyt, että Momo matkustaisi tämän kerran pokepallossa. Se oli vieläkin hieman uupunut ja huonossa kunnossa otteluista ja muusta temmellyksestä. Pokepallossa se voisi levätä eikä sen tarvitsi yrittää pysyä perässäni kun ajan pyörällä. Kutsuin Momon luokseni ja pyysin sitä painamaan päänsä pokepalloa vasten. Momo teki työtä käskettyä ja pian se imeytyi pokepallon sisään. Laitoin pallon laukkuuni ja lähdin ulos. Coralie odotti siellä valmiina. Hänellä oli yllättävän paljon tavaraa käsissään ja vieressään hänen nuorin Skiddo.
"Haluan vielä hemmotella sinua yhdellä purkilla hunajaa, kiitokseksi siitä, että autoit minua Skiddojen kanssa!" Coralie sanoi ja rupesi ilman lupaa tunkemaan lasipurkkia laukkuuni.
En varsinaisesti estellyt tytön toimia koska tiesin, että minulla ei ollut valinnanvaraa. Coralien käsissä oli silti vielä se mysteerinen pokemonin muna jonka hän oli löytänyt eilen illalla. En ollut edes huomannut, että se oli kadonnut olohuoneen pöydältä.
"Sinähän olet kasvattaja Sheila. Ajattelin, että olisit siis täydellinen henkilö hoitamaan tätä löytämääni munaa!" Coralie ehdotti ja työnsi pokemonin munaa minua kohti.
Olin hieman epäileväinen. Se oli totta, että olen kasvattaja. Sopisihan munasta huolehtiminen ammattiini. En kuitenkaan tiennyt munasta mitään: kenen se oli, oliko sen emo jossain, minkä pokemonin muna se olisi. Voisin tietysti ottaa munan hoiviini, hoitaa sitä ja saada siitä pokemonkumppanin. Niin, eihän se olisi huono diili oikeastaan ollenkaan.
"Mikä ettei!" sanoin Coralielle ja ojensi laukkuani hänelle paremmin, että hän voisi laittaa pokemonin munan sinne.
"Kas näin, olet valmis jatkamaan matkaasi! Pidän yhteyttä sinuun ja kerron, että miten uuden ruohoalueen kasvattaminen onnistuu. Löydän tietosi varmasti kasvattajien tietokannasta?" Coralie selitti.
"Juu, tietoni pitäisi löytyä sieltä jostain. Pitääkin ilmoittaa myös sinne, että muut voisivat myös varoa samanlaisia ihme hiippareita..." huokaisin ja hyppäsin pyörän satulalle.
"Heippa sitten!" Coralie vilkutti.
Polkaisin pyörän liikkeelle ja vilkutin Coralielle, "Nähdään taas!".

Pääsin vihdoinkin hieman nauttimaan Route 102:sen ympäristöstä. Kuten olin jo aiemmin huomannut, että seutu oli erittäin rauhallista ja kaunista. Vaikka ilma ei ollut yhtä aurinkoinen kuin viimeksi, niin silti kouluttajia piisasi ympäri peltoja. Pari lintupokemonia lähti seuraamaan minua, kuin matkaseuraksi. Olin aluksi hieman kauhuissani sillä pelkäsin, että olisin taas onnistunut tapaamaan jonkun ärhäkän lintupokemonin kuten sen Pidgeyn, Route 101:sella. Onnekseni niin ei sentään tapahtunut vaan pääsin turvallisesti myrkkykasvattajan mökille. Nyt kun katsoin tuota rakennusta edessäni, niin ei sitä voinut mökiksi sanoa. Sehän oli valtavan suuri omakotitalo, hienolla omalla aidatulla alueella. Talon ympärillä kasvoi paljon erilaisia marjoja ja kasvoja. Ne nauttivat varsin terveiltä ja hyviltä yksilöiltä. Ilmeisesti kasvattaja oli ahkera ja tarkka etteivät ne myrkyttyisi. Saavuin talon ovelle ja soitin ovikelloa. Kuulin aivan hirveää meteliä oven takaa. Pian oven avasi suunnilleen noin nelikymppinen komea mies. En voinut kuin vain tuijottaa röyhkeästi miestä suoraan silmiin ihmeissäni.
"Päivää?" mies toivotti hieman kummaksuen minua.
"Aa juu hei vain! Olen Sheila Daría ja olen kasvattaja kuten sinä... Heh, mikäs sattuma tämä. Tulen tuolta Coralien luota, siis Skiddo -farmilta ja..." selitin hädissäni miehelle, että kuka olen ja mitä teen hänen ovellansa.
"Sanoitko olevasi Coralien ystävä?" mies kysyi.
"Noh, tavallaan. Autoin häntä kun Skiddot joutuivat myrkytyksen uhriksi!" hihkaisin.
"Ystävälliset kasvattajat ovat aina tervetulleita ovelleni. Käy sisään!" mies toivotti minut tervetulleeksi taloonsa.
Jätin pyörän pihalle ja astuin sisään varsin kodikkaaseen omakotitaloon. Mies ohjasi minut istumaan mukavasti olohuoneen yhdelle sohvista. Istahdin sohvalle ja ostin laukkuni viereeni. Mies päätti istahtaa minua vastapäätä olevalle sohvalle.
"Sanoit siis nimeksi Sheila...?" mies varmisteli.
"Niin, anteeksi varsin sekava esittäytymiseni. Olen Sheila Daría, ammattinani kasvattaja. En ole oikeastaan erikoistunut mihinkään tiettyyn lajiin tai tyyppiin kuten yleensä..." esittelin itseni paremmin.
"Hauska tutustua, Sheila! Nimeni on Naoto Tokushima ja kuten jo varmasti tiedät, niin olen myrkkypokemonien kasvattaja." mies esitteli itsensä Naotoksi.
"Hauska tavata teidät myös." sanoin ystävällisesti.
"Sanoit siis tulevasi Coralien Skiddo -farmilta. Saitteko selvitettyä yhdessä, että mistä myrkytys johtui?" Naoto kyseli uteliaana.
Päädyin kertomaan pitkän, puuduttavan ja sekavan tarinaketjun Naotolle.

"Sinulla on siis ollut varsin rankkaa..." Naoto huokaisi selitettyäni koko jutun.
Nyökkäsin.
"Kuten Coralie kertoikin sinulle etten itse päässyt paikalle koska minulle tuotiin erittäin erikoinen tapaus." Naoto kertoi.
"Saanko tiedustella, että millainen tapaus on kyseessä?" uteliaisuuteni heräsi.
"On ehkä vain parempi, että näytän hänet sinulle..." Naoto sanoi hieman vaivaantuneena.
Nousimme molemmat sohvilta ja suuntasimme Naoton takapihalle. Näin lauman Nidoraneja juoksentelemassa takapihalla varsin iloisesti. En nähnyt mitään erikoista niissä. Pian katseeni tavoitti varsin oudon näköinen yksilö. Se ei ollut edes Nidoran. Otus muistutti hevosta ja tunnistin sen pokemoniksi tietysti mutten osannut sanoa sitä miksikään tietyksi lajiksi.
"Ei sinun tarvitse hävetä jos et tunnista sitä, sen väritys ei muistuta hirveästi lajiaan." Naoto lohdutti.
"Kyseessä on Ponyta. Eikä mikä tahansa Ponyta. Se syntyi epäonnistuneen kokeen tuloksena jossa sen emo ja muut sisarukset kuolivat. Tämä oli ainoa joka jäi siis henkiin. Kokeessa ei tietysti käytetty hirveän turvallisia ja hyviä varusteita joten ei ihme, että se epäonnistui..." Naoto selitti.
"Ponyta..." kuiskasin hiljaa.
"Kuten huomaat niin se on vihreä ja liekit muistuttavat violettia väriä. Se on siis varsin kaukana lajin yleisestä värityksestä. Tämä taas johtuu siitä, että vaikka Ponyta selvisi kuin selvisi niin siitä tuli myrkkytyypin pokemon eikä tulityypin." Naoto kertoi.
"Myrkkytyypin Ponyta?" älähdin.
"Noh, oikeastaan se on molempia, mutta päätyypiltään myrkky. Siksi se tuotiin minulle..." Naoto tarkensi.
Hieroin ohimoitani ja kuvittelin, että mitä kaikkea Ponyta oli joutunut kestämään. En vain käsittänyt, että millaisia ihmisiä tässä maailmassa on. Minua hirvitti.
"Onneksi hyväsydäminen kouluttaja piti siitä huolta kunnes hän toi sen minun luokseni. En voi kun kiittää häntä, että hän piti huolta Ponytasta." Naoto ylisti minulle tuntematonta kouluttajaa.
"Hyvä, että tähän maailmaan mahtuu myös hänen kaltaisia siis." sanoin ja rupesin tutkailemaan Ponytan käytöstä.

Ponyta tuntui olevan hieman piilossa katseilta. Se makasi puun takana varjossa. Puun vieressä kasvoi marjoja joita se ilmeisesti näytti tälläkin hetkellä popsivan. Onneksi sillä oli sentään ruokahalu säilynyt. Tavallaan ihailin Ponytan väritystä vaikka se poikkesikin normaalista. Olisikohan Ponyta itse mitä mieltä omasta värityksestään? Tietääköhän se edes ettei ole normaalin Ponytan näköinen eikä oloinen.
"Saanko katsoa sitä lähempää?" uskalsin kysyä Naotolta.
"Toki, ei se pure mutten suosittele ihan heti koskemaan. Olen huomannut, että sen sylki on myrkyllistä ja syövyttää tarvittaessa asioita. Olen aika varma, että Ponyta pystyy itse kontrolloimaan sitä hieman. Ehkäpä hieman samalla tavalla kuin normaalisti Ponytat pystyvät kontrolloimaan sitä, että polttavatko niiden liekit ketään vai ei!" Naoto teorioi.
Harppasin pitkiä askelia Ponytan luokse. Jäin muutaman metrin päähän tuijottelemaan pokemonia. Se ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Istahdin maahan ja tuijottelin Ponytaa. Pian se rupesi vilkuilemaan suuntaani muttei varsinaisesti koskaan katsonut minua. Vilkuilut muuttuivat pikku hiljaa pidemmiksi ja pidemmiksi kunnes pokemon katsoi minua ensimmäistä kertaa kunnolla pitkään.
"Hei." tervehdin sitä.
Ponyta vilkaisi välittömästi pois päin minusta. Otin laukustani pienen tiukusen. Se tunnettiin nimellä "Soothe Bell" koska nimensä mukaan se rauhoittaa pokemonin ja tekee siitä ystävällisemmän jolloinka pokemon kiintyy paremman kouluttajaan ja siitä tulee onnellisempi. Heiluttelin tiukua kädessäni ja yritin saada Ponytan huomion.
"Olet varmaan hieman pettynyt, että sinut tuotiin tänne eikä edellinen ottanut sinua mukaasi..." sanoin.
Ponyta ei reagoinut mitenkään.
"Siihen on varmasti erittäin hyvä syy." yritin lohduttaa vaikka en edes tiedä ymmärtäisikö Ponyta juuri mitään mitä sanon ja, että kiinnostiko sitä lainkaan.
Naoto käveli vierelleni.
"Olen tyytyväinen, että Ponyta tuotiin luokseni, mutta karu totuus on myös se, että olen nimenomaan myös Nidoranien kasvattaja. Ponyta voisi olla onnellisempia jonkun muun kanssa." Naoto sanoi.
"Haluaisitko kasvaa komeaksi Rapidashiksi?" kysyin Ponytalta.
Ei reagointia.
"Pelkäätkö ettei sinusta ikinä kasva sellaista?".
Ponyta mulkaisi minua ja nousi seisomaan jaloilleen. Pysyttelin itse yhä vielä istuma-asennossa maan tasalla. Pidin katsekontaktin Ponytaan koko ajan.
"Sheila, onko nyt täysin viisasta ruveta pullistelemaan?" Naoto sanoi hiljaa ja itse suuntasi hieman kauemmaksi meistä.
"Noh, tahdotko kehittyä? Vai eikö sinulla riitä sisu?" tivasin Ponytalta.
Ponyta hirnahti ja nousi takajaloilleen. Sen etujalat uhkasivat tallata minut hetkenä minä hyvänsä. Nousin nopeasti ylös, mutta pidin silti katseeni pokemonissa. Otin pari askelta taaksepäin ja laitoin tiukusen taskuun. Seuraavaksi otin laukusta purkin hunajaa jonka kannen avasin. Ponyta rauhoittui välittömästi ja laskeutui takaisin neljälle jalalle. Se haisteli hunajaa vain hetken aikaa kunnes rupesi lipittämään sitä. Ilmeisesti sitä ei kiinnostanut, että keneltä se sai ruokaa kunhan se sai ruokaa. Laskin hunajapurkin maahan jotta Ponyta voisi keskittyä siitä syömiseen.
"Puhuit siitä, että se olisi jonkun käsissä parempi..." sanoin.
"Annatko sen minulle?".
Otin laukustani vihreän värisen pokepallon, joka tunnettiin nimellä "Friend Ball". Jos pokemon napattaisiin siihen, niin se kiintyisi nopeammin kouluttajaansa.
"En ole erikoistunut mihinkään en tulekaan, mutta ehkäpä juuri siksi Ponyta olisi hyvä minulle." mutisin.
"Näetkö, että olisin estämässä sinua?" Naoto naurahti.
Hymyilin hänelle hetken ja heitin rauhallisesti pokepallon Ponytaan päin. Pallo osui Ponytan selkään ja imaisi tulihevospokemonin sisäänsä. Pokepallo heilui heilumistaan varsin vimmatusti, mutta hetken kuluttua se rauhoittui ja lopetti heilumisen. Pallo päästi pienen äänen joka merkitsi sitä, että pokemon ei enää rimpuillut pallon sisällä.
"Ponyta on nyt virallisesti luovutettu sinun käsiisi ja sinusta tulee sen omistaja." Naoto julisti.
"Sinun täytyy nimetä se. Oletko jo keksinyt sille nimen?".

"Rávle."