[Julkaistu alunperin: joulukuu, 2013]

Katsoin tuota tuntematonta henkilöä hetken kunnes uskalsin nostaa oman käteni tervehtiäkseni tätä.
"H-Hei", tervehdin arasti kuten oli tapaistani.
'Olemme ainakin saapuneet oikeaan paikkaan', mietin.
Olin nyt tarpeeksi lähellä nähdäkseni meidät tervetulleeksi toivottaneen hahmon. Hän oli varsin vanha mies, joka näytti jokseenkin älykkäältä. Vanhus hymyili minulle lempeästi ja soin tälle myös pienen hymynpoikasen. Vanhus katsahti nopeasti Pidgeytä sylissäni ja Momoa, joka seisoi vieressäni ylpeänä.
"Pidgey-raukka, mitä sille on tapahtunut?", vanhus kysyi.
"Tämä Pidgey hyökkäsi yllättäen kimppuumme, kun olimme matkalla tänne näin. Mareeppini käytti siihen Thunder Wavea, joten se on paralyysissä eikä kykene liikkumaan itse", selitin asian nopeasti.
"Tiedätkö missä on lähin sairaala, johon voin viedä sen?", kysyin vanhukselta.
Vanhus nyökkäsi nopeasti, "Tiedän kyllä, tyttö hyvä. Seuraa minua!", tämä huikkasi ja viittoi minua mukaansa.
Seurasin tätä ensitöikseni ja rohkaisin Momoa jaksamaan vielä hetken kunnes se pääsisi lepäämään rauhassa sairaalan sisätiloihin.

Sairaala ei ollut kovin kaukana kylän porttien luota, joten pääsimme nopeasti sisälle. Sairaalassa oli yllättävän täyttä tai ainakin niin vaikutti, sillä vastaanottotila oli täynnä istuvia ihmisiä ja heidän pokemonejaan. Katselin mielenkiinnolla muita kouluttajia.
"Miksi täällä on niin paljon ihmisiä?", kysyin vanhukselta.
"Myrsky on saapumassa, sen pystyy tuntea ilmassa, siksi varmaankin tuo Pidgey hyökkäsi kimppuusi. Pokemonit reagoivat paljon nopeammin ja helpommin luonnonvoimiin kuin me ihmiset", vanhus selitti.
Koin sen hyvin loogiseksi selitykseksi. Kenties Momokin oli aistinut ilmassa sähköisyyttä ja siten uskaltanut taistella Pidgeytä vastaan, sillä myrskyn sattuessa Momolla olisi etuasema sähköpokemonina. Pääsimme vastaanottotiskille ja meidät otti vastaan nuori poika, varmasti samanikäinen kuin minä itsekin.
"Pidgey hyökkäsi kimppuumme, kun matkasimme tänne. Ottelun aikana siihen käytettiin paralyysi-iskua, joten se on kyvytön liikkumaan enkä raaskinut jättää sitä oman onnensa nojaan", selitin pojalle joka nyökkäili.
Laskin Pidgeyn vastaanottotiskille. Se oli rauhoittunut matkan aikana, mutta siitä näkyi ettei kaikki ollut vielä täysin kunnossa. Poika viittoi minua mukaansa ja otin Pidgeyn mukaani. Momo seurasi tiukasti perässäni. Vanhus sanoi odottavansa minua aulassa, kunnes palaisin. Seurasin poikaa huoneeseen, jossa oli pieniä lepopetejä. Monia muitakin pienikokoisia pokemoneja lepäsi siellä. Laskin Pidgeyn vapaalle pedille.

"Kahden päivän kunnollinen lepäys ja ruokinta pitäisi saada sen lentämään", poika ilmoitti ja rupesi kaivamaan huoneen kaapistoista purkkeja.
"Tiedän, olen opiskellut pokemonien kasvatusta vuosia", sanoin.
Halusin typerästi puolustaa itseäni, ettei kukaan vain luullut minua tyhmäksi. Minulla oli tapana olla varsinainen viisastelija ja pilkuntarkka, jos vain satuin tietämään kyseisestä aiheesta yhtään enempää kuin perusopin. Poika tuli takaisin Pidgeyn pedin luokse ja avasi tuomansa purkin.
"Mukavaa, että kasvattajiakin tapaa täällä päin", poika naurahti ja kaivoi purkista pokemuonaa.
Hän asetti muutaman palan pokemuonaa Pidgeyn eteen. Pidgey virkosi varsin nopeasti ja räpytteli silmiään.
"Huomenta Pidgey", toivotin hiljaa, "Toin sinut tänne, jotta palaisit normaaliin kuntoosi."
Pidgey ei reagoinut sanoihini mitenkään erikoisemmin, sitä kiinnosti enemmän pokemuona nokkansa edessä. Pidgey nuuhki sitä ensin hiukan, mutta rupesi pian popsimaan ruokaa innoissaan.
"Virkosipa se nopeasti ruoan hajun ansiota", poika totesi ja levitti lisää pokemuonaa pedille.
Hymyilin sille, että Pidgey oli vironnut ja se näytti olevan hyvissä käsissä täällä sairaalassa.
"Kiitoksia paljon. Olen Sheila...", kiittelin ja esittelin itseni. Poika kääntyi katsomaan minua kummissaan.
"Harvoin kukaan esittelee itseään minulle", hän sanoi.
Punastuin välittömästi. Olinpas minä taas typerä. Miksi nyt joku erityisesti esittelisi itsensä jollekin sairaanhoitajalle jossakin sairaalassa.
"Noh, ääh... Tuota... Minä kun...", änkytin hermostuneena. Poika ratkesi nauruun.
"Ei siitä nyt noin suurta asiaa tarvitse tehdä. Ihan kivaa, että viitsit tehdä niin. Olen Río, hauska tutustua", poika esitteli itsensä ja ojensi kättään kättelemisen eleenä. Kättelin poikaa välittömästi vaikka minusta tuntui, että käteni oli liian hikinen moiseen touhuun.

Momo määkäisi kovaäänisesti. Käännyin katsomaan pikkuistani. Momo näytti jotenkin loukkaantuneelta. Kyykistyin sen tasolle ja silitin päätä.
"Mikä nyt on, Momo?", kysyin siltä huolestuneena.
Pian Momo näyttikin olevan taas elämänsä kunnossa. Ihmettelin moista käytöstä häneltä. Halusiko se kenties enemmän huomiotani? Olinko antanut edes sille tarpeeksi huomiota? Río kyykistyi myös ja katsoi Momoa mielenkiinnolla. Río ojensi varovasti kättänsä Momoa kohden. Momo huomasi tuon varsin nopeasti ja teki vaistomaisen väistöliikkeen, antaen samalla pienen mulkaisun tuota poikaa kohden.
"Momo!," menin hetkelliseen paniikkiin pokemonini käytöksestä.
Ei aiemmin Momo ollut käyttäytynyt mitenkään tuolla tavalla. Mikä sitä oikein vaivasi?
"Äläs nyt", Río vain naurahti, "Se taitaa olla hiukan mustasukkainen sinusta".
Momo mustasukkainen minusta? Noh, kävisihän se järkeensä, mutta en tiennyt miten reagoida asiaan. Olin samalla tosi häkeltynyt siitä, että Momo pitäisi minusta niin paljon, että se vähän katsoisi muita ihmisiä pahalla. Toisaalta, siitä voisi koitua varsinainen ongelma ellen kouluttaisi sitä tapaa pois.
"En voi pakottaakaan häntä tulemaan kanssani toimeen", Rio huokaisi ja nousi takaisin seisomaan. Seurasin häntä perässä.

"Tosiaan, Pidgeyn pitää levätä kaksi päivää sairaalassa jonka jälkeen päästämme sen takaisin metsään jatkamaan elämäänsä. Meidän pitää vain varmistaa, ettei se rupea rettelöimään sairaalassa. Lentopokemonina sillä on varmasti vaikeaa olla käyttämättä siipiään, mutta emme saa ottaa riskiä", Río selvensi asiaa.
Nyökkäsin varsin kiinnostuneena kuunnellessani Ríon selitystä.
"Auttaisiko siis, jos sen siivet laitettaisiin siteeseen, se varmasti ehkäisisi niiden liikuttamista vaikka niiden sitominen kuulostaa varsin ikävältä...", pohdin ääneen ja katselin ympärilleni.
En nähnyt mitään millä sidonnan olisi voinut suorittaa. Käännyin Ríon puoleen.
"Hyvä idea, Sheila", Río totesi ja meni lukitun kaapiston luokse.
Hän otti taskustaan avaimen ja avasi kaapin. Vilkaisin hiukan pojan olan yli, että mitä muuta kaapissa olisi. Näin paljon eri värisiä purkkeja joihin oli ilmeisesti kirjoitettu jotain latinaa. Huomasin kuitenkin loppujen lopuksi etsimämme sideharson, jonka Río ottikin sopivasti käteensä.

Río neuvoi minua poistumaan hoitosalista, sillä pelkäsi, että stressaisin liikaa Pidgeyn kuntoa. Tein työtä käskettyä ja palasin sairaalan aulaan. Yritin etsiä katseellani sitä erikoista miestä, joka oli johdattanut minut tänne. Kyselinkin aulassa olevilta, että oliko kellään mitään hajua, missä tämä olisi. Monet vain pudistelivat päätään ja näyttivät siltä, että olisin höpissyt omiani. Huokaisin väsyneenä ja astelin pois rakennuksesta. Momo määki ja yritti saada huomiota minulta. Käännyin katsomaan pientä villapokemonia.
"Mitä nyt Momo?", kysyin.
Momo määki hirveän innossaan ja puski päällään jalkojani. Se yritti selvästi piristää minua.
"Voih, sinä olet sitten ihana...", hymyilin Momolle ja laskeuduin sen tasolle. Silitin pikkuisen päätä.
"Mitä luulet? Olenko kuvitellut koko hepun?", kysyin ääneen ja jatkoin paijausta.
"Niin sitä moni luulee", kuului ääni vierestäni.
Säikähdin hirmuisesti ääntä, joka kuului vierestäni. Tukeuduin Momoon, joka näytti itsekin hiukan pelästyneen ääntä ja varsinkin omaa reaktiotani. Nostin katseeni ylös katsoakseni puhujaa. Se oli se sama vanhus, jota olin etsinyt jo hetken aikaa. Nousin ylös ja pudistelin vaatteistani hiekat.
"Pidgey on nyt vihdoinkin päässyt hoitoon?", vanhus kysyi.
Nyökkäsin tälle ja katsahdin sairaalaa hetken aikaa. "Älä huoli, tyttöseni. Hän tulee kuntoon kyllä...", mies lohdutti minua.
Nyökkäsin tälle ja loin huulilleni pienen hymyn. Katselin ympärilleni ja huomasin, että myrsky oli laantunut. Olin tosin pannut merkille, että sairaalan aulassa olevat pokemonit eivät olleet enää niin hektisiä kuin mitä aluksi.
'Varsin hassua miten tuo vanhus tietää paljon pokemoneista. Tosin hän on varmasti ollut niiden parissa pitkän ikänsä puolesta', pohdin itsekseni ja mietin, että tohdinko kysyä aiheesta. Voitin kuitenkin pelkuruuteni ja avasin suuni:
"Anteeksi kun kysyn, mutta miten tiedätte niin paljon pokemoneista?"
Vanhus katsoi minua hölmistyneenä. Punastelin, sillä luulin, että olisin kysynyt jotain erittäin typerää. Tämä räjähti nauruun. Ihmettelin moista reaktiota, mutta saatoin antaa itselleni luvan hiukan naurahtaa tilanteelle itsekin.
"Saahan moista kysellä. Uteliaisuus on toisinaan hyvästä", vanhus aloitti. "Kävellään samalla, niin saamme kaikki kolme hiukan jalkatyötä".

Rupesimme kävelemään vanhuksen osoittamaan suuntaan. Kutsuin Momoa seuraamaan minua ja pikkuinen teki työtä oikein nätisti käskettyä.
"Olin aikoinaan itsekin pokémonkouluttaja, nykyään elelen täällä kylässä auttaen tulevia kouluttajia pääsemään alkuun. Annan mielelläni ohjeita liittyen kouluttamiseen, pokemoneihin tai muuhun tarvittavaan tietoon.", mies kertoi.
Kuuntelin mielenkiinnolla. Minusta oli mukava kuunnella toisten selityksiä, varsinkin kun aiheena olivat pokemonit ja niihin liittyvät asiat.
"Itsellänikin oli joskus pokemoneja, mutta päästin ne jatkamaan omaa matkaansa aina tietyn väliajoin. Tietysti heitä näkee edelleenkin luonnossa. Kun on luonut erityisen siteen pokemonin kanssa, niin sen tunnistaa välittömästi vaikka pokemonin ympärillä olisi lauma samanlaisia".
"Minkälainen pokemon sinulla sitten oli?", tohdin keskeyttää kysyäkseni.
"Noctowl, neitiseni. Noctowl", vanhus sanoi, "Se käy edelleenkin tervehtimässä minua täällä".
Olin suorastaan liikuttunut ajatuksesta, että he näkisivät edelleenkin. Itsekin haluaisin sellaisia suhteita sitoa muihin pokemoneihin. Vaikka vanhuksen tarina oli kaunis, niin halusin silti testata hänen tietämystään. Katsahdin Momoa mietteliäänä. Keksinkin pian, että mistä kysyisin vanhukselta.
"Kerro minulle jotain Mareepista!", hihkahdin innoissani.
Mies hymähti ja hymyili hiukan. Hän laskeutui Momon tasolle ja katseli sitä hetken.
"Et varmastikaan halua tietää mitään peruskauraa, otaksun?", vanhus kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi.
"Olisin vain typerys jos yrittäisin koskettaa sitä. Mareepin turkissa on niin paljon varausta, että jos jokin epämiellyttävä sitä hipaisee, niin koskettaja voi joutua pienoiseen shokkiin. Mikäli Mareep luottaa, niin sen turkki ei satuta", vanhus kertoi.
Olin hämmästynyt. Tiesin, että Mareeppien turkki sisältää varautunutta sähköä, mutten aavistanutkaan koko luottamus höpinää. Itse asiassa, kun nyt katsoin Momoa, se näyttikin olevan hiukan varuillaan vanhuksen kosketusta. Ilmeisesti se olisi taas mustasukkainen, muttei halunnut antaa mahdollista sähköiskua vanhukselle.
"Turkki myös kaksinkertaistuu, kun se saa osuman sähköiskusta. Hassua on se, että Mareepit osaavat pitää itsensä viileinä ja talvella lämpimänä vaikka sama turkin paksuus pysyisi vuoden ympäri. Johtuu varmaan siitä, että ne varastoivat myös ilmaa turkkiinsa...", mies selosti.
"Eikö turkkia ajeta koskaan?", kysyin uteliaana.
"Kyllähän sitäkin tehdään. Mareepin villasta saa oikein hyvää raaka-ainetta lämpimiin talvivarusteisiin. Turkki kasvaa varsin nopeasti takaisin, noin viikossa", vanhus vastasi varsin nopeasti.
Olin mykistynyt. Halusin tietää itsekin yhtä paljon sitten kun olisin kunnollinen kasvattaja.
"Kiitoksia kovasti tiedoistasi", kiittelin nöyränä.
Vanhus vain kiitteli minua puolestaan, että olin jaksanut kuunnella ja osoittanut kiinnostusta moiseen. En ollut huomannutkaan, että olimme tulleet takaisin sairaalan luokse. Ilmeisesti olin ollut niin innoissani vanhuksen selityksistä.
"Voisit käydä katsomassa sitä Pidgeytä", vanhus ehdotti.
Nyökkäsin vastaukseksi ja lähdin sisätiloihin. Mies oli vielä huikannut, että kävisi ensin asioilla ja palaisin seuraani tämän jälkeen. Mitään lupia kyselemättä poistuin sairaalan aulasta suoraan käytävään ja hoitosaliin. Río tuntui ilahtuvan nähdessään minut taas. Voisin itsekin myöntää piristyväni hänen näkemisestä. Hoitosali oli saanut muutaman uuden pokemonin hoidettavakseen. Vilkaisin Pidgeytä, joka näytti lepäävän varsin rauhallisesti.

"Kaikki on hyvin?", kysyin Ríolta.
Poika nyökkäsi ja katsoi paperiarkkeja pöydällä.
"Pidgey on yllättävän rauhallinen, siitä ei koidu ongelmia meille. En voisi sanoa samaa näistä muutamista", Río huokaisi ja hieroi silmiään.
Katsahdin poikaa hiukan uteliaan näköisenä, pyytäen tätä samalla jatkamaan selostustaan.
"Muutama potilas tullut lisää ja yksi niistä tarvitsisi sähköhoitoa...", hän huokaisi.
"No miksi ette sitten vain käytä sitä?", kysyin hölmistyneenä.
Río pyöritteli silmiään, "Myrsky ei ole vielä ohi, niin emme viitsi riskeerata koko sairaalan sähköjä moiseen hoitoon. Sairaalamme ainoa sähköpokemon lähti erään hoitajan kanssa kylän ympäristöön etsimään haavoittuneita pokemoneja, joten olemme varsin toimettomia tällä hetkellä".
Tajusin tilanteen heti. Ajattelin, että olin taas kysynyt tyhmiä kysymyksiä. Yritin miettiä mahdollista ratkaisua sairaalan ongelmaan. Samalla katseeni harhaili hiukan Ríossa ja hänen puuhissaan.
'Ähh, Sheila. Keskity nyt tyttö hyvä...', toruin itseäni.
Asiaa ei yhtään auttanut se, että Momo oli päättänyt kiemurrella jaloissani. Aluksi se tuntui ihan mukavalta, kun pieni pörröinen otus pörräsi jaloissa, mutta nyt kun minun piti ajatella vakavasti vakavia asioita, niin se enemmänkin häiritsi kuin motivoi. Momo rupesi vielä määkimään jatkuvasti ja puskemaan jalkojani. Yleensä laskeutuisin sen tasolle ja silittelisin. Nyt minulla ei ollut aikaa moiseen. Määintä vain jatkui.
"Momo!", ärähdin hiukan vihaisen kuuloisena.
Momo määkäisi minulle takaisin, mutta vaikutti hiukan pelokkaalta. Olinkohan ollut ehkä hiukan liian ankaran kuuloinen äsken? En kuitenkaan ehtinyt kauaa miettiä asiaa, sillä Momo hyppeli yhden sähköhoitoa tarvitsevan pokemonin lepopöydän luokse. Katsoin kummastellen pokemonini puuhia.
"Yritätkö viestiä jotain minulle?", kysyin ääneen Momolta.
Momo määkäisi ja huomasin, kuinka sen turkki tuuheutui. Pystyin myös erottamaan pieniä säkenöiviä sähköpurkauksia ympäri sen villaa. Löin käteni yhteen, kun tajusin Momon pointin.
"Ahh, sinä viisas pikkuiseni!", hihkaisin ja riensin Momon luokse, "Yrität siis auttaa".
Itsepäisesti kaivoin sähköhoitoon tarvittavat välineet kaapista. Kiinnitin pienet pyöreät sähkönjohdattimet pokemoniin. Asettelin niitä eri puolelle pokemonin kehoa, että hoito olisi tarpeeksi tehokasta.
Río kiinnostui meidän puuhistamme, "Mitä oikein yritätte?".
Otin sähkönjohdattimista toisen pään käteeni ja osoitin sillä Momoa, "Johdatamme Momon sähkön tuohon pokemoniin".
Río hiukan hätäpäissään riensi luoksemme, "Kai tiedätte, että et voi Momon antaa käyttää mitä tahansa sähkötyypin hyökkäystä? Tarkoituksemme ei ole satuttaa pokemonia!".
Huokaisin hiukan hermostuneena, "En ole sentään typerys vaikkakin aloittelija. Käytämme Momon Thunder Wave -iskua. Se ei aiheuta vahinkoa fyysisesti, mutta on silti sähkötyypin isku eli täydellinen tähän tapaukseen", tiuskaisin.
"Momo, Thunder Wave!", käskin Momoa.
Momo vaikutti hiukan epäilevältä, vaikka suunnitelma oli ollut alunperin hänen. Lopulta se kohdisti pienen sähkövirran osoittimeen jota pidin kädessäni. Kipinöivä sininen sähkövirta siirtyi osoittimista johtoja pitkin pokemoniin, joka ei reagoinut pieniin sähköiskuihin sen kummemmin. Río ohjeisti meitä hiukan sähköiskujen ajoittamisen ja taukojen kanssa. Vaikka itsepäisesti olin aloittanut koko operaation, niin olin helpottunut kun tiesin, että itse ammattilainen olisi vierelläni antamassa ohjeita. Pidin tätä myös jonkinlaisena oppituntina itselleni pokemonien kasvatuksesta.

Varsin pian olimme saaneet annettua tarvittavan määrän sähköhoitoa tuolle pokemonille. Pyysin nätisti Momoa lopettamaan ja kiitin sitä suuresti sen avusta. Momo tuntui nauttivan siitä, että se sai kiitosta ja huomiota työstään. Kuului kopinaa käytävästä, jonka jälkeen hyvin nopeasti leposalin oveen koputettiin. Se joku odotti ystävällisesti ennen kuin Río meni avaamaan oven. Oven takaa paljastui tutut kasvot.
"Ai, olettekin täällä työn touhussa!", vanhus ilahtui.
"Tehän olette se herra, joka tuli tänne Sheilan seurassa", Río teki huomion ääneen.
Vanhus nyökkäsi ja käveli luokseni. Hän katsoi ensimmäiseksi pokemonia jota olimme äsken hoitaneet. Tämän jälkeen hän siirsi katseensa Momoon ja viimeiseksi Pidgeyhin. Vanhus käveli hoitopöydän luokse, jolla Pidgey lepäsi. Pidgey vilkaisi tätä vanhusta hiukan. Se nosti päätään nähdäkseen paremmin.
"Olet jaksanut hyvin", vanhus sanoi ja laski Pidgeyn pään takaisin pedille,
"Niin olette myös te".
Vanhus palasi takaisin luoksemme ja taputti meitä molempia olkapäille.
"Sairaalan väki sanoi, että saatte nyt käydä lepäämään majoitustiloihin", vanhus kertoi.
"Mutta entä minun yövuoroni, se on vielä kesken", Río hätääntyi.
"Olet vapautettu siitä, kollegasi hoitaa vuoron puolestasi", vanhus paljasti.

Varsin pian tämän kuultuamme keräsimme Ríon kanssa tavaramme kasaan ja suunnistimme sairaalan majoitustiloihin. Majoitustilat olivat tarkoitettu matkusteleville kouluttajille, jotka haluaisivat levätä yön yli ja jatkaa matkaa. Myös pokemonit pääsivät lepäämään ja ne hoidettiin kuntoon tarvittaessa. Ehdotin Momolle, että se olisi voinut mennä sairaalan tarjoamaan varapokepalloon lepäämään, mutta hiukan itsepäisenä se ei moiseen ryhtynyt. Ilmeisesti se kärsi taas hiukan huomion halusta ja pyrki olemaan seurassani mahdollisimman paljon tai sairaalan lainaama pokepallo ei vain kuulostanut hyvältä sen koviin. Laskin tavarani yhden majoitushuoneen nojatuolille ja istahdin sängyn reunalle.
"Hohhoijaa", huokaisin ääneen.
Momo hyppäsi sängylle ja asettui makaamaan sängyn päätyyn. Se näytti löytävän mukavan asennon itselleen. Mietin, että jos harjaisin Momon turkin nyt illalla, mutta muistin erään asian. Luultavasti Momo pyörisi niin paljon unissaan, että ei olisi mitään järkeä harjata turkki nyt, kun se olisi taas aamulla ihan takkuinen. Olin erittäin väsynyt, enkä edes jaksanut vaihtaa toisiin vaatteisiin. Vilkuilin itseäni nopeasti huoneen peilistä. Hiukseni olivat hiukan sekaisin myös.
'Kaksi pörröistä', hihitin itsekseni.
Kävin makuulleni sängylle ja tuijotin kattoa. Tänään oli tapahtunut varsin paljon asioita. Mietin myös hetken ,että minne vanhus ja Río olivat menneet, sillä olin omassa kiireessäni vain kipittänyt suoraan majoitustiloihin. Laskin silmälasini yöpöydälle ja suljin silmäni. Tajusin pian, että olin jättänyt valot päälle. Turhautuneena nousin sängystä ja huojuin kohti huoneen toista puolta sammuttamaan valoja. Juuri kun olin päässyt valokatkaisimen luokse, joku koputti oveen ja avasi sen odottamatta vastausta. Momo hätkähti tähän ääneen ja nopeasti se hyppäsi pois sängyltä. Pian se myös kipitti nätisti viereeni, ihan kuin suojelemaan minua. Käännyin katsomaan tunkeilijaa hitaasti, sillä olin varsin hidas reagoimaan mihinkään kun minulla ei ollut silmälaseja päässäni. Tunnistin pian pitkän hahmon edessäni.
Kukas muukaan kuin Río.

"Anteeksi kun häiritsen", Río pahoitteli kovasti.
"Eipä siinä mitään", mumisin väsyneenä takaisin pojalle.
"Se vanhus pyysi antamaan sinulle tämän", poika sanoi ja ojensi pientä pussia.
Otin pussin vastaan ja mietin, että mitä sen sisällä voisi olla. Rupesin kuumeisesti miettimään. Pussissa oli jotain pientä ja enemmän kuin yksi kappale.
"Haittaako jos otan toisen sängyn käyttööni?", Río kysyi samalla kun tutkin pussia.
"Eipä siinä mitään...", mumisin ajatuksissani saman vastauksen, minkä olin antanut aikaisemmin.
Hetkinen! Päässäni ajatukset kolahtivat yhteen. Olinko juuri sanonut, että minua ei haittaa jos Río käyttää samaa huonetta minun kanssani. Miten typerä olin saattanutkaan olla ja sanonut moista ajattelematta asiaa sen pidemmälle. Mitä jos Río ajattelisi nyt, että minulla olisi taka-ajatuksia ja siksi hyväksyisin moisen? Ei apua, ei hän niin saisi ajatella minusta. Tosin, Ríohan itse pyysi lupaa tulla samaan huoneeseen... Ajatukseni saivat pääni täysin sekaisin. Onneksi pikkuiseni herätti minut takaisin maan pinnalle. Momo määkäisi erittäin kovaa. Se tuntui hiukan vastustavan Ríon ehdotusta. Olisin voinut yrittää sanoa Ríolle, että Momolle se ei käy, mutta toisinaan minun piti myös kouluttaa Momoa olematta niin mustasukkainen minusta. Laskeuduin Momon tasolle ja sanoin:
"Äläs nyt. Hän vain nukkuu yön yli tässä samassa huoneessa, ei mitään muuta tapahdu".
Tajusin välittömästi sen jälkeen, että miltä lauseeni oli kuulostanut. Ei mitään muuta tapahdu. Olisi tehnyt mieli juosta niin kauas kuin jaksaisin tai painua maan alle ja jäädä sinne häpeämään.
"Jos se on okei, niin kiitti", Río sanoi ja istahti omalle sängylleen.
Itsekin eksyin lopulta omalle sängylleni ja laskin pussin yöpöydälle lasieni viereen. Päätin jättää yllätyksen huomiseksi, sillä nyt minun pitäisi saada vain lepoa kaikesta. Mätkähdin makaamaan sängylleni ja suljin silmäni. Tunsin kuinka Momo kipusi sängyn päätyyn taas ja asettui siihen. Hymyilin ajatukselleni.
"Hyvää yötä, Sheila", kuului vielä yksi ääni.